Arvostettu ammatti

Jatkan pohdintaani ammateista, tällä kertaa ammattiin kohdistuvasta arvostuksesta.

Jo aiemmin syksyllä Tampereella on ollut tilanne, jossa poliiseja tulvii joka kadunkulmassa. Näin jälleen viime päivinä. Havaitsin, että jos sitä sattuu olemaan perillisten kanssa liikenteessä, tulee helposti osoiteltua sinihaalarisia henkilöitä ja arvostusta äänessä todettua: "Katsokaas, poliiseja."

Onko kovin useata tällaista ammattikuntaa, joiden edustajia tuolla tavalla osoitellaan ja olemassaoloa korostetaan? Kuinka moni vanhempi näyttää lapselleen: "Katso, Maija, tuolla menee restonomi (amk)!" Siinäkin tapauksessa, että kyseessä olisi tuttu restonomi (amk), Maijalle luultavasti puhutaan henkilöstä tämän oikealla nimellä tai muulla Maijalle tutummalla termillä, kuten kerhotäti. En kyllä tiedä montaa kerhontätiä, jotka kuuluvat restonomien ammattikuntaan (amk).

<välihuomautus>Mihin väliin tekstissä tuo (amk)-huomautus oikein kuuluisi laittaa? Riittääkö, että sen mainitsee vain tutkintonimikkeen ensimmäisen kerran esiintyessä? Vai täytyykö tuolloin esitellä, että nimikkeestä käytetään myöhemmin lyhennettä, kuten esimerkiksi: tieto- ja viestintätekniikka (TVT). Näyttäisi aika hassulta: restonomi (amk) (restonomi). Tieteellinen teksti on kummallista...</välihuomautus>

Yhtä kaikki. Poliiseja siis vielä arvostetaan. Myös palomiehet saavat osakseen viittomia muiltakin kuin ko. kieltä käyttäviltä. Onko kyse uniformusta? "Katso, Maija, bussikuski!" Ei oikein kuulosta normaalilta.

Ovatko siis poliisit, palomiehet ja ambulanssinkuljettajat (ehkä myös sotilaat?) sankareita ja tämän vuoksi saavat osakseen muilta ammattikunnilta poissuljettua huomiota?

Jaa mutta sitten on vielä kaivurit sekä muut työkoneet ja erikoisajoneuvot...

Ammatillinen identiteetti

Ruokapöytäkeskustelussa kolleega tiedusteli koulutustaustaani. Olen tietojenkäsittelyn tradenomi, kävi ilmi. Kolleega ihmetteli, mitä eroa on tradenomeilla, jotka tietojenkäsittelevät ja samalla alalla puuhastelevilla insinööreillä. En osaa vieläkään vastata.

Ainakin tradenomeilla opintoihin sisältyy enemmän liiketoimintaan liittyviä kursseja kuin insinööreillä. En silti koe olevani mikään businesihminen. "Oletko sitten enemmän tradenomi, vai insinööri?" jatkoi kolleega kyselyään. Vastasin, että taidan olla humanistinen insinööri (hum. ins.).

Tämä keskustelu sai minut todella pohtimaan sitä, miten ammatillinen identiteetti rakentuu. Olen opiskellut liiketalouden parissa, työskennellyt koulutusorganisaatiossa ja samalla seikkaillut insinöörien keskuudessa. Nämä yhdessä ovat vaikuttaneet identiteetin kehittymiseen, mutta silti tuntuu, etten osaa luokitella itseäni mihinkään ammattiluokkaan.

Viikon kysymys:
- Mitä tulee, kun ryhdytään opettamaan insinöörien alaa liiketalouden koulutusohjelmassa?
- Väliinputoajia.

Sellainen päivä

Elämässä on Sellaisia päiviä. Ominaista niille on, että ainakin osa asioista jättää sujumatta normaalin kaavan mukaan. Yleensä niihin liittyy myös tapahtumia tai asioita, joita ei normaalisti tule kokeneeksi. Ja lopuksi jokin asia vielä kruunaa Sellaisen päivän.

Tänään oli yksi Sellainen päivä. Valitettavasti Se ei ollut positiivista. Aamulla sain auton ihanasti aivan työpaikan oven viereen parkkiin. Seuraavaksi huomasin, että työavaimet olivat jääneet kotiin. Tämän vuoksi jouduin kiertämään koko kampuksen päästäkseni työhuoneelleni vain todetakseni, ettei kukaan kolleegoistani ollut vielä tullut töihin päästääkseen minua sisälle. Asia ei kasvanut sen suuremmaksi. Työkaverit saapuivat aikaanaan.

Kiireinen työpäivä ei sinällään tuottanut yllätyksiä. Töiden jälkeen odottelin jonkin aikaa bussilla saapuvaa sukulaista. Kyttäsin autossa bussipysäkin lähellä olevalla parkkipaikalla. Parkkipaikka kuului varsin viihtyisälle puutaloyhtiölle. Tilaa oli yllin kyllin, eikä pysäköintikieltoa saati pysähtymiskieltoa missään. Tiedostin, että tyhjäkäytin autoani taloyhtiön asukkaille varatussa parkkiruudussa, mutta aikomukseni ei ollut jäädä ruutuun ikuisiksi ajoiksi. Sitä paitsi uskoin vakaasti voivani väistää, mikäli ruudun omistaja olisi sattunut paikalle.

Ei sattunut, mutta sen sijaan sukulaistani ennen bussilla paikalle saapunut täti-ihminen koki velvollisuudekseen tulla nenäänsä nyrpistäen toteamaan: "Nämä paikat on varattu taloyhtiön käyttöön." Kohteliaasti vastasin, ettei aikomukseni ollut pysäköidä sen hetkiseen sijaintiini. Vastaukseksi sain perin tamperelaisen tokaisun: "Niin ihan tiaroks vaan, ettei kannattais pysährellä." Tästä tulkitsin, että täti-ihmisen mielestä pihassa pysähtyminen oli kiellettyä. Oli liikennemerkkejä tai ei, tädin sana oli laki. Hetkisen harmista pihistyäni siirryin tiensyrjään jatkamaan odottelua. (Tietenkään en siirtynyt saman tien, ettei täti olisi saanut erävoittoa.)

Parkkiepisodin jälkeen suuntana oli kauppa. Reissu sujui hyvin, mutta Sellainen päivä sai jatkoa, kun huomasin kassojen jälkeen olevani jumissa: edessäni oli kahden ostoskärryn muodostama sola, josta en suin surminkaan olisi mahtunut pujahtamaan ilman suurta rohkeutta. Huolimatta aiemmin saamastani tylystä kohtelusta (ei kaupassa, vaan ruudussa), rohkaisin mieleni ja ehdotin toisen kärryn omistajalle, josko kärryä voisi hiukan siirtää. Seuraus oli miellyttävä. Omistaja nyökkäsi hymyillen, tai mistä minä tiedän, kun hän oli minuun nähden selin ja heilui tavaroitaan pakatessaan muutenkin, mutta yhtä kaikki hän siirsi kärryjä hiukan. Ehdin jo ajatella, että sehän meni hyvin. Sitten huomasin, että solan toinen osapuoli lähti tismalleen samaan aikaan liikkeelle kuin suoritin ohituksen ja alkoi sinnikkäästi kiilata minua kohti. Minä pidin pintani ja rynnistin ulko-ovelle ennen häntä. (Olisittepa nähneet päättäväisen ilmeeni!)

Tuo kruunasi Sellaisen päivän. Tavallisena päivänä tuskin olisin kiinnittänyt moiseen mitään huomiota, mutta nyt muiden asioiden aiheuttaman ketjun jatkeena ja voitoistani huolimatta tapahtuma lisäsi harmia ja sai minut tuntemaan itseni Vähäpätöiseksi ja Ylimääräiseksi. Loppuillan pysyttelin kotona ja katsoin Disneyn Kaunottaren ja Hirviön.

Neuroottista elämää

Otsikko sopii huonosti tekstikokonaisuuteen, mutta viittaan sillä blogiaktiivisuuteeni. Se on kärsinyt, koska olen ollut aikeissa kirjoittaa matkastani Suureen Maailmaan, mutten ole saanut aikaiseksi. Tuon aiheen jälkeen mieleeni on tullut monta uutta syytä blogata, mutta en ole voinut kirjoittaa uusista aiheista, ennen kuin olen purkanut vanhat ajatukset kirjalliseen muotoon. Neuroosi?

Yhtä kaikki, nyt iskin taas sormeni näppäimistölle. Edellisen merkinnän jälkeen on tapahtunut ainakin:

• kävin Englannissa
• Tampere United voitti mestaruuden
  
• talvi tuli

Eipä tuosta vielä oikein listaksi taida olla. Ainakaan luetelman kohdat eivät ole keskenään saman arvoisia. Totta puhuen en esimerkiksi TamUn menestyksestä tietäisi tuon taivaallista, ellen olisi sattunut vanhempieni luona selaamaan urheilukanavaa vahingossa.

Ehkä merkittävin luetelman tapahtumista on käyntini ulkomailla. En ole nimittäin tehnyt moista vuosikausiin. Britteinsaarilla en ole tainnut poiketa kuunaan.

Kokemus oli mukava. Olin epäilyttävän näköinen ja jouduin heti Helsingissä turvatarkastettavaksi. En jäänyt kiinni.

Oxford oli hieno. Tykkäsin. Heathrow oli suuri ja palatessa Helsingin kone myöhässä. Läppärilaukku joutui ruumaan, mutta onneksi kone mahtui käsimatkatavaroihin. Ruumassa olleet matkatavarat tulivat kotiin vasta seuraavana päivänä. Säästyinpä kantamiselta. Matkustaminen oli kivaa ja voisin kokeilla toistekin. (Tässä mainittakoon, että myös konferenssi oli erittäin antoisa. Suosittelen.)

Talvikin on ihana! Tänään paistaa aurinko ja pakkasta on sopivasti. Loistava keli nousta hevosen selkään.

Autoilu talvella on oma lukunsa. Tähän mennessä katastrofeilta on kuitenkin vältytty. Sisätilanlämmitin olisi kyllä kiva. Pitää ottaa yhteyttä asentajaan.

Syystä että bloggaaminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle, on ajatuksia vaikea koota ja pitää koossa. Siksipä vaikenen ja totean, että ihmiselämä on arvaamaton: koskaan ei tiedä.