Nyt se tapahtui. Jouduin vankilaan – melkein. Sieluni silmin näin perheeni allapäin tapaamassa minua muovisen ikkunan takaa. Tiedäthän, sellaisessa kopissa, jossa toinen istuu pleksin takana ja puhelinluurin välityksellä saadaan ääni kulkemaan seinän toiselle puolelle.Mitenhän muuten on, olisinko niin kieromielinen, etten nostaisikaan luuria? Ajattele, miten herkullinen tilanne: joku on tullut tapaamaan sinua ja on siinä aivan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Hän yrittää sanoa sinulle jotakin, muttei tietenkään saa ääntään kuuluville, ellet itse nosta kuuloketta kuullaksesi. Siinä hän yrittää, sinä et vastaa, eikä hän tietenkään voi asialle mitään. Lopulta, kun vieraisille tullut henkilö hermostuu ja alkaa paukuttaa pleksiä, vartijat tulevat ja pidättävät hänet. Lopulta hän saa äänensä kuuluville – viereisestä sellistä.
Mutta siihen minun tapaukseeni... Ajelin siis Atalassa kohti anoppilaa. Mainittakoon, että olen samaista reittiä ajanut monet kerrat aiemminkin. Nopeuteni oli juuri kohdallaan enkä osannut lainkaan aavistaa piakkoin rikkovani liikennesääntöjä. Pysähdyin kääntyäkseni T-risteyksessä vasemmalle. Ajoin siis T:n toisesta sakarasta, joten vaihtoehtoina olisi ollut ajaa suoraan tai kääntyä vasemmalle. Tarpeeni kohdistui vasemmalle kääntyvään tiehen ja jouduin tietenkin pysähtymään odottamaan kääntymisvuoroa. Tie oli tuohon aikaan melko vilkas ja jouduin ylittämään vastaantulijoiden kaistan.
Siinä odotellessani pistin merkille, että vastaan tulevassa autojonossa on myös poliisiauto. Kunniallinen kansalainen kun olen, poliisiauton näkeminen sai aikaan reaktion: "nopeus, turvavyö, valot, hyvä ryhti." Tällä kertaa missään ei voinut olla vikaa, koska olin muistanut myös laittaa vilkun päälle ja vieläpä oikeaan suuntaan. Minä odottelin siis kaikessa rauhassa. Poliisiauton mennessä ohitseni näin, kuinka autoa ajanut poliisi heristi minulle sormeaan!
Koskapa en milloinkaan ole ottanut yhteen virkavallan kanssa, tämä sormen heristäminen oli kuin raipparangastus lainkuuliaiselle sydämelleni. Perin hämmentyneessä olotilassa ajoin määränpäähäni pohtien, mikä oli voinut mennä vikaan. Olen pohdinnoissani päätynyt seuraavanlaiseen lopputulokseen: minun olisi tuossa risteyksessä pitänyt pysähtyä odottamaan kääntymisvuoroa ehdottomasti ennen suojatietä, eikä sen jälkeen. Jälkeenpäin ajatellen tuo on itsestäänselvä asia. Siinähän minä vilkuttelin vasemmalle keskellä risteystä. Ei ole kumma, jos poliisi vilkuttelee takaisin.
Yhtä kaikki, matka jatkui turvallisesti ja minä olin kokemuksen rikkaampi.
