Aikakäsitys

Jo jonkin aikaa on allekirjoittaneen pitänyt kirjoittaa kiireestä ja niukasta vapaa-ajasta. Syy kirjoittamisen viivästymiseen on yksinkertainen: en ole ehtinyt.

Yleisesti tunnustettu asia on, että nykyihmisellä on kiire. Kiire on ihan joka puolella läsnä. Itselläni kaava menee kuta kuinkin näin:

• Aamulla on kiire töihin.
• Töissä on kiire palaveriin.
• Töistä on kiire hakemaan lapsia hoidosta.
• Sitten on kiire kaupan kautta kotiin, että ehtii saada ruuan pöytään, ennen kuin lapset ovat nälästä kiukkuisia kuin ampiaiset.
• Toisinaan seuraavaksi on kiire harrastuksiin ja sieltä taas takaisin kotiin, että ehtii vielä nähdä lapset, ennen kuin ovat nukkumassa.
• Kun lapset on saatu onnellisesti unten maille, onkin itsellä jo kiire nukkumaan, että jaksaa taas aloittaa saman rumban alusta.

Tiedän, kuulostaa kauhealta. Sitä se onkin, ellei missään välissä ehdi hengähtää.

Kiireeseen voi olla monenlaisia syitä. Joku haalii kalenterinsa yksinkertaisesti liian täyteen, toinen taas jättää asioihin ryhtymiset aina viime tippaan. Itse veikkaan kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Paremmalla aikatauluttamisella ei kiirettä varmaankaan pääsisi syntymään. On oikeasti rasittavaa olla "aina myöhässä joka paikasta". Myöhästymisen ei tarvitse edes olla todellista, vaan ajatus siitä, että joutuu siirtymään paikasta tai asiasta toiseen kiireellä, on rasittavaa.

Läheisesti kiireeseen ja myöhästelyyn liittyy optimistinen aikakäsitys. Se on tavallaan sukua perinteisille lineaariselle ja sykliselle aikakäsitykselle. Toisaalta luulen, että kannatti ihminen kumpaa suuntausta tahansa, optimistinen aikakäsitys saattaa muodostua ongelmaksi.

Keksimme termin, kun istuimme erään työprojektin päätöspalaverissa hienossa ravintolassa. En ollut muistanut ajoissa peruuttaa ratsastustuntiani, joka sijoittui ajallisesti kolme tuntia ravintolaillan alkamisen jälkeen. Käytännössä minun täytyi palaveerata ja syödä kolmen ruokalajin illallinen (kaikessa rauhassa tietenkin, koska ei olisi ollut korrektia hoputtaa kanssasyöjiä) kahdessa tunnissa ja tämän jälkeen ajaa talla pohjassa naapurikuntaan ja vaihtaa vaatetus samalla.

Kyydissäni naapurikuntaan tuli myös samaisessa palaverissa ollut ystäväni, jonka kanssa optimistisen aikakäsityksen termi syntyi. Asia nousi esille, kun ohitustieltä nousevassa rampissa vedin hurjaa kyytiä takkia ja paitaa päältäni ja rampin jälkeen olevissa liikennevaloissa pujottelin urheilupaitaa ylleni – turvavyö kiinni tietenkin. Ehdin kuin ehdinkin lopulta hyppäämään karvaooppelin kyytiin viime hetkellä.

Tämä kokemus oli aika opettavainen. Sanapari "optimistinen aikakäsitys" häivähtää mielessäni joka kerta, kun suunnittelen aikataulujani. Siitä huolimatta törmään kiireeseen päivittäin. Ehkä minä kuitenkin jonakin päivänä opin?