Sellainen päivä

Elämässä on Sellaisia päiviä. Ominaista niille on, että ainakin osa asioista jättää sujumatta normaalin kaavan mukaan. Yleensä niihin liittyy myös tapahtumia tai asioita, joita ei normaalisti tule kokeneeksi. Ja lopuksi jokin asia vielä kruunaa Sellaisen päivän.

Tänään oli yksi Sellainen päivä. Valitettavasti Se ei ollut positiivista. Aamulla sain auton ihanasti aivan työpaikan oven viereen parkkiin. Seuraavaksi huomasin, että työavaimet olivat jääneet kotiin. Tämän vuoksi jouduin kiertämään koko kampuksen päästäkseni työhuoneelleni vain todetakseni, ettei kukaan kolleegoistani ollut vielä tullut töihin päästääkseen minua sisälle. Asia ei kasvanut sen suuremmaksi. Työkaverit saapuivat aikaanaan.

Kiireinen työpäivä ei sinällään tuottanut yllätyksiä. Töiden jälkeen odottelin jonkin aikaa bussilla saapuvaa sukulaista. Kyttäsin autossa bussipysäkin lähellä olevalla parkkipaikalla. Parkkipaikka kuului varsin viihtyisälle puutaloyhtiölle. Tilaa oli yllin kyllin, eikä pysäköintikieltoa saati pysähtymiskieltoa missään. Tiedostin, että tyhjäkäytin autoani taloyhtiön asukkaille varatussa parkkiruudussa, mutta aikomukseni ei ollut jäädä ruutuun ikuisiksi ajoiksi. Sitä paitsi uskoin vakaasti voivani väistää, mikäli ruudun omistaja olisi sattunut paikalle.

Ei sattunut, mutta sen sijaan sukulaistani ennen bussilla paikalle saapunut täti-ihminen koki velvollisuudekseen tulla nenäänsä nyrpistäen toteamaan: "Nämä paikat on varattu taloyhtiön käyttöön." Kohteliaasti vastasin, ettei aikomukseni ollut pysäköidä sen hetkiseen sijaintiini. Vastaukseksi sain perin tamperelaisen tokaisun: "Niin ihan tiaroks vaan, ettei kannattais pysährellä." Tästä tulkitsin, että täti-ihmisen mielestä pihassa pysähtyminen oli kiellettyä. Oli liikennemerkkejä tai ei, tädin sana oli laki. Hetkisen harmista pihistyäni siirryin tiensyrjään jatkamaan odottelua. (Tietenkään en siirtynyt saman tien, ettei täti olisi saanut erävoittoa.)

Parkkiepisodin jälkeen suuntana oli kauppa. Reissu sujui hyvin, mutta Sellainen päivä sai jatkoa, kun huomasin kassojen jälkeen olevani jumissa: edessäni oli kahden ostoskärryn muodostama sola, josta en suin surminkaan olisi mahtunut pujahtamaan ilman suurta rohkeutta. Huolimatta aiemmin saamastani tylystä kohtelusta (ei kaupassa, vaan ruudussa), rohkaisin mieleni ja ehdotin toisen kärryn omistajalle, josko kärryä voisi hiukan siirtää. Seuraus oli miellyttävä. Omistaja nyökkäsi hymyillen, tai mistä minä tiedän, kun hän oli minuun nähden selin ja heilui tavaroitaan pakatessaan muutenkin, mutta yhtä kaikki hän siirsi kärryjä hiukan. Ehdin jo ajatella, että sehän meni hyvin. Sitten huomasin, että solan toinen osapuoli lähti tismalleen samaan aikaan liikkeelle kuin suoritin ohituksen ja alkoi sinnikkäästi kiilata minua kohti. Minä pidin pintani ja rynnistin ulko-ovelle ennen häntä. (Olisittepa nähneet päättäväisen ilmeeni!)

Tuo kruunasi Sellaisen päivän. Tavallisena päivänä tuskin olisin kiinnittänyt moiseen mitään huomiota, mutta nyt muiden asioiden aiheuttaman ketjun jatkeena ja voitoistani huolimatta tapahtuma lisäsi harmia ja sai minut tuntemaan itseni Vähäpätöiseksi ja Ylimääräiseksi. Loppuillan pysyttelin kotona ja katsoin Disneyn Kaunottaren ja Hirviön.