Pihamaalla kerran

Minä olen niitä äitejä, jotka eivät osaa olla lasten kanssa pihalla. Noin. Nyt se on myönnetty.

Älkää ymmärtäkö väärin: lapsemme pääsevät kyllä päivittäin ulos, mutta itse voisin touhuta näin talvisaikaan sisätiloissa koko päivän, eikä tekisi tiukkakaan. Jos menen ulos, en osaa touhuta siellä mitään, kun ei pääse istutus-kastelu-kitkentä-kierrokselle. Onpa minut talvisin nähty vällyihin kietoutuneena penkillä kutomassakin.

Tänään päätin, etten pelkästään tuikkaa junnuja toppavaatteisiin puettuina omatoimiulkoilulle, vaan lähdin mukaan. Väkisin. Aluksi hain postin, potkiskelin lumikökköjä, maleksin ympäriinsä, kävin katsomassa istutusalueet (lumen alla, ei juuri nähtävää) ynnä muuta turhauttavaa. Olen niin mielikuvitukseton äiti, etten pysty eläytymään lasteni oravaleikkeihin, joten en edes harkinnut mukaan tuppautumista. Eivätkä ne edes pyytäneet, mokomat talttahampaat.

Eino ja Oskari ovat meidän pihallamme saaneet aikaan varsin pientä häiriötä. Ilmeisesti kaikki pihamme kynnelle kykenevät puut kaatuivat jo ensimmäisinä täällä asuminamme talvina, koska nyt myrskyäijät tyytyivät heittelemään risuja ympäri pihaa. Paljon risuja. Siitäpä löysin minä ainoan pihahomman, jonka verukkeella sain itseni pidettyä ulkona. Päätin ryhtyä keräämään risuja.

Pari koivunruoskaa poimittuani, käteni alkoivat väkisin väännellä niitä kehämuodostelmaan. Päätin kokeilla kranssin tekoa. Saapuvilla ei ollut rautalankaa, narua tahi muutakaan epäorgaanista apuvälinettä. Vain risut, minä ja kömpelöt toppahanskani. Arvatkaa, meinasinko nakata risut kokkopaikalle saman tien. Jokin minussa sai kuitenkin jatkamaan keräämistä ja kieputtamista. Riks-räks, äh, väänt', naks... Ei se helppoa ollut, mutta jonkinlaisen kehän siitä sain aikaan.

Pöh. Olipa ruma ja vänkyrä. Jatkoin maleksintaa, kunnes silmiini osui pudonnut lehtikuusen oksa. Siinä killui yksinäinen käpy, joka päätyi kranssiin. Olipa yksinäinen. Onneksi käpylähde ei ollut aivan ehtynyt, vaan lehtikuusen juurelta löytyi lisää pudokkaita. Puun vieressä näkyi myös kuivuneita vuohenputkien kukintoja ja vähän tuonnempana pönötti kuivuneita hietakastikoita. Keräilin niitä näitä ja samaa tahtia tuikkasin risujen joukkoon.

Kas kun kranssi jäi vänkyräksi, mutta salaa olen silti siitä hiukan ylpeä. Jotenkin se on ehkä liikuttava.

Pöydällä ollessaan kranssin keskelle ehkä saisi pilarikynttilän tai pikkiriikkisen lyhdyn, mutta jotenkin tulielementin yhdistäminen tähän tuntuisi hurjalta.

En tiedä montaa niin suloista asiaa, kuin erilaiset talventörröttäjät, jotka sinnikkäästi muistuttavat meitä lumen alla piilevästä elämästä. Etenkin nuo kuivuneet sarjakukkaiset kukinnot ovat kauniita.

Kranssi päätyi toistaiseksi kuistin seinälle. Oveen sitä ei voi laittaa, koska oven liikkuessa se todennäköisesti pärköäisi risuroskakasaksi oven taakse. Tämä tuotos luettaneen kukkasidonnan piikkiin, joskin kokemuksesta jäi aika erilainen fiilis kuin kukkasidonnan tunnilta, kun teimme kimpun. Siitä lisää tuonnempana.

Leppoisaa joulun odotusta lukijoille!

Pee äs. Lukijaksi voit liittyä blogin oikeasta laidasta. Kuka on kolmas? :D