Viisaita keskusteluja

Aamulla töihin ajellessa vielä hiukan unenpöppöröisenä voi joutua vastaamaan yllättäviin kysymyksiin. Tässä eräänä aamuna esikoinen 4 v. kysyi: "Äiti miksi maailmassa on eläimiä?" Meinasin jo vastata, että en mä vaan tiedä, mutta se olisi opettanut piittaamatonta asennetta asioiden pohtimista kohtaan.

Alla olevassa keskustelussa T = tytär ja Ä = äiti.

Ä: Jaa-a. Jumala halusi luoda maailmaan eläimiä, mutta en oikein osaa vastata, että miksi.
T: No mäpäs mietin. (Kuluu noin 5 sekuntia.) Nyt mä tajusin! Kun Aadami ja Eevami oli täällä maailmassa, niin sitten ne tarvitsi johonkin apua. Jumala ei sitten jaksanut enää luoda lisää ihmisiä, niin sitten se loi eläimiä.

Viisas ajatus nelivuotiaalta. En koe tarpeelliseksi korjata luomiskertomuksen kronologista järjestystä.

Kun haaveet rajoittavat

Tapahtui keväisenä sunnuntai-iltana.

Päivä oli ollut mitä ihanin. Aurinko lämmitti ja oli mukava ulkoilla. Kevätsää toi mukanaan uuden alun tuulahduksen ja sen mukana myös muutoksenhalu jälleen kerran heräsi.

Muutoksenhalu on positiivista, jos se tarkoittaa esimerkiksi terveellisempien elämäntapojen noudattamista tai muuten itsestään paremman huolen pitämistä. Minun kohdallani se valitettavan usein tarkoittaa tyytymättömyyttä vallitseviin olosuhteisiin. Meidän asuntomme on liian pieni. Miksi meillä ei ole edes omaa pihaa? Johonkin pitäisi päästä kuopsuttelemaan multaa ja kylvämään siemeniä. Tuonkin huoneen tahtoisin sisustaa uudestaan, mutta kun ei ole rahaa.

Olen huomannut, että jos joitakin toiveita ei ole mahdollista toteuttaa, jään liian helposti kiinni haaveisiini, enkä enää nauti siitä, mitä minulla jo on. Heräsin tähän totuuteen eilen illalla ja päätin vaihtaa asennetta. Olo helpotti huomattavasti.

En voi kuitenkaan olla pohtimatta, mahdanko olla yksin tällaisen piirteen kanssa? Olen kärsimätön ihminen, joten luultavasti haaveisiin kiinni jääminen johtuu tästä. Kaiken pitäisi tapahtua heti ja mielellään nopeasti. Olenko siis päässyt elämässä liian helpolla? Enkö ole joutunut ponnistelemaan saavutuksieni eteen?

Tätä jään pohtimaan ja toivon, että pysyn päätöksessäni nauttia ja olla kiitollinen siitä, mitä minulla jo on. Suosittelen muillekin. Tämäkin on askel kohti muutosta.

Tympeä joulukuu

En aio valittaa siitä, miten masentavaa on, kun lähestytään joulukuun puoliväliä ja taivaalta tulee vettä kuin aisaa. Vähemmästäkin painuu mieli maahan ja alkaa kaikenpäiväinen kiire nujertaa naista hyvää tahtia.

Taisin silti valittaa?

Aamun ruuhkassa totesin perillisilleni, että ette taida päästä tänään pihalle. Siihen vaadittiin tarkennusta, joten sanoin, että kun on näin karsee keli. Vanhempi ääni takapenkiltä kysyi vähän asenteellisesti: "Äiti, mikä tässä kelissä on niin karseeta?"

Vuodenaika?

Aikakäsitys

Jo jonkin aikaa on allekirjoittaneen pitänyt kirjoittaa kiireestä ja niukasta vapaa-ajasta. Syy kirjoittamisen viivästymiseen on yksinkertainen: en ole ehtinyt.

Yleisesti tunnustettu asia on, että nykyihmisellä on kiire. Kiire on ihan joka puolella läsnä. Itselläni kaava menee kuta kuinkin näin:

• Aamulla on kiire töihin.
• Töissä on kiire palaveriin.
• Töistä on kiire hakemaan lapsia hoidosta.
• Sitten on kiire kaupan kautta kotiin, että ehtii saada ruuan pöytään, ennen kuin lapset ovat nälästä kiukkuisia kuin ampiaiset.
• Toisinaan seuraavaksi on kiire harrastuksiin ja sieltä taas takaisin kotiin, että ehtii vielä nähdä lapset, ennen kuin ovat nukkumassa.
• Kun lapset on saatu onnellisesti unten maille, onkin itsellä jo kiire nukkumaan, että jaksaa taas aloittaa saman rumban alusta.

Tiedän, kuulostaa kauhealta. Sitä se onkin, ellei missään välissä ehdi hengähtää.

Kiireeseen voi olla monenlaisia syitä. Joku haalii kalenterinsa yksinkertaisesti liian täyteen, toinen taas jättää asioihin ryhtymiset aina viime tippaan. Itse veikkaan kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Paremmalla aikatauluttamisella ei kiirettä varmaankaan pääsisi syntymään. On oikeasti rasittavaa olla "aina myöhässä joka paikasta". Myöhästymisen ei tarvitse edes olla todellista, vaan ajatus siitä, että joutuu siirtymään paikasta tai asiasta toiseen kiireellä, on rasittavaa.

Läheisesti kiireeseen ja myöhästelyyn liittyy optimistinen aikakäsitys. Se on tavallaan sukua perinteisille lineaariselle ja sykliselle aikakäsitykselle. Toisaalta luulen, että kannatti ihminen kumpaa suuntausta tahansa, optimistinen aikakäsitys saattaa muodostua ongelmaksi.

Keksimme termin, kun istuimme erään työprojektin päätöspalaverissa hienossa ravintolassa. En ollut muistanut ajoissa peruuttaa ratsastustuntiani, joka sijoittui ajallisesti kolme tuntia ravintolaillan alkamisen jälkeen. Käytännössä minun täytyi palaveerata ja syödä kolmen ruokalajin illallinen (kaikessa rauhassa tietenkin, koska ei olisi ollut korrektia hoputtaa kanssasyöjiä) kahdessa tunnissa ja tämän jälkeen ajaa talla pohjassa naapurikuntaan ja vaihtaa vaatetus samalla.

Kyydissäni naapurikuntaan tuli myös samaisessa palaverissa ollut ystäväni, jonka kanssa optimistisen aikakäsityksen termi syntyi. Asia nousi esille, kun ohitustieltä nousevassa rampissa vedin hurjaa kyytiä takkia ja paitaa päältäni ja rampin jälkeen olevissa liikennevaloissa pujottelin urheilupaitaa ylleni – turvavyö kiinni tietenkin. Ehdin kuin ehdinkin lopulta hyppäämään karvaooppelin kyytiin viime hetkellä.

Tämä kokemus oli aika opettavainen. Sanapari "optimistinen aikakäsitys" häivähtää mielessäni joka kerta, kun suunnittelen aikataulujani. Siitä huolimatta törmään kiireeseen päivittäin. Ehkä minä kuitenkin jonakin päivänä opin?

Melkein vankilassa

Nyt se tapahtui. Jouduin vankilaan – melkein. Sieluni silmin näin perheeni allapäin tapaamassa minua muovisen ikkunan takaa. Tiedäthän, sellaisessa kopissa, jossa toinen istuu pleksin takana ja puhelinluurin välityksellä saadaan ääni kulkemaan seinän toiselle puolelle.

Mitenhän muuten on, olisinko niin kieromielinen, etten nostaisikaan luuria? Ajattele, miten herkullinen tilanne: joku on tullut tapaamaan sinua ja on siinä aivan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Hän yrittää sanoa sinulle jotakin, muttei tietenkään saa ääntään kuuluville, ellet itse nosta kuuloketta kuullaksesi. Siinä hän yrittää, sinä et vastaa, eikä hän tietenkään voi asialle mitään. Lopulta, kun vieraisille tullut henkilö hermostuu ja alkaa paukuttaa pleksiä, vartijat tulevat ja pidättävät hänet. Lopulta hän saa äänensä kuuluville – viereisestä sellistä.

Mutta siihen minun tapaukseeni... Ajelin siis Atalassa kohti anoppilaa. Mainittakoon, että olen samaista reittiä ajanut monet kerrat aiemminkin. Nopeuteni oli juuri kohdallaan enkä osannut lainkaan aavistaa piakkoin rikkovani liikennesääntöjä. Pysähdyin kääntyäkseni T-risteyksessä vasemmalle. Ajoin siis T:n toisesta sakarasta, joten vaihtoehtoina olisi ollut ajaa suoraan tai kääntyä vasemmalle. Tarpeeni kohdistui vasemmalle kääntyvään tiehen ja jouduin tietenkin pysähtymään odottamaan kääntymisvuoroa. Tie oli tuohon aikaan melko vilkas ja jouduin ylittämään vastaantulijoiden kaistan.

Siinä odotellessani pistin merkille, että vastaan tulevassa autojonossa on myös poliisiauto. Kunniallinen kansalainen kun olen, poliisiauton näkeminen sai aikaan reaktion: "nopeus, turvavyö, valot, hyvä ryhti." Tällä kertaa missään ei voinut olla vikaa, koska olin muistanut myös laittaa vilkun päälle ja vieläpä oikeaan suuntaan. Minä odottelin siis kaikessa rauhassa. Poliisiauton mennessä ohitseni näin, kuinka autoa ajanut poliisi heristi minulle sormeaan!

Koskapa en milloinkaan ole ottanut yhteen virkavallan kanssa, tämä sormen heristäminen oli kuin raipparangastus lainkuuliaiselle sydämelleni. Perin hämmentyneessä olotilassa ajoin määränpäähäni pohtien, mikä oli voinut mennä vikaan. Olen pohdinnoissani päätynyt seuraavanlaiseen lopputulokseen: minun olisi tuossa risteyksessä pitänyt pysähtyä odottamaan kääntymisvuoroa ehdottomasti ennen suojatietä, eikä sen jälkeen. Jälkeenpäin ajatellen tuo on itsestäänselvä asia. Siinähän minä vilkuttelin vasemmalle keskellä risteystä. Ei ole kumma, jos poliisi vilkuttelee takaisin.

Yhtä kaikki, matka jatkui turvallisesti ja minä olin kokemuksen rikkaampi.