Lenkkimusan tärkeys on aivan verraton!

(Ti-ti-nallea kuunnelleet voivat laulaa otsikon mukana.)

Lenkkeilykulttuurini on kehittynyt. Sain vihdoin eilen ämpeekolmetettua muutamia kappaleita ja kasvatettua puhelimeni musiikkivalikoimaa yhteensä kuuteen kappaleeseen. Soittolistani on nimeltään "Lenkkimusaa" ja valikoima perin lenkittävä. En ehkä kuuntelisi raskaammanpuoleista musisointia jossakin tarkkuutta ja keskittymistä vaativassa tehtävässä (kuten origamit tai kiinalainen galligrafia), mutta lenkkeilyyn sellainen on oikein sopiva tyylilaji.

Raskas tsemppimusa ei minun kohdallani lisää askeleeseen raskautta, vaan sitä vastoin tuuppaa kenkää toisen eteen aika tehokkaasti. Lisäksi tuollaisissa kappaleissa tempo on sopiva: jos hölkkää 1/4 tahdissa, lenkistä tulee sopivan leppoisa. Reippaammin voi askeltaa 1/8 tahdissa ja tällöin saa jo oikein mainiosti sykettä ylös ja hikeä pintaan. Henkihieveriin itsensä voi vedättää tahdissa 1/16.

Soittolista on kestoltaan 26:01 minuuttia, joka riittää tällä hetkellä hyvin reiluun viiteen kilometriin. Loppuun kannattaa valita kappale, joka päättyy noin minuutin kestäviin taputuksiin, vislauksiin ja riemunkiljahduksiin. On kiva palata kotiin.

Laulu jatkukoon: "Ylös, alas ja pari hyppyä..."

5 km

Eikä ollut kivaa.

a) sattui
b) oli hiki
c) oli tukossa
d) väsytti

Muuten oli hauskaa. Tulipa käytyä.

Sanoista tekoihin

Viitaten aiempaan merkintääni olen pistänyt toimeksi. Eilen ilmoittauduin Likkojen Lenkin neljännesmaratonille. Pakkohan sitä oli lenkille lähteä.

Kokemus oli mukava. Askel rullasi ja matka taittui. Iltahämärissä oli mukava lenkkeillä. Poljentoa rytmitti mukavasti P.O.D.:n Alive.

Tiedoksi siis sinulle, joka aiemmin otit haasteen vastaan: on aika pistää toimeksi!

Elämä on blogia ihmeellisempää

Heti ei uskoisi, mutta näin se on. Edellinen kirjoitus on näemmä naputeltu jo yli kuukausi sitten. Häpeällistä. En silti koe olevani tilivelvollinen uskolliselle lukijakunnalleni, sillä virallisesti olen haastanut kaikki tuntemani bloggaajat (vähän pyöristin alaspäin) kertomaan itsestään outouksia. Olen osoittanut olevani aktiivinen täällä blogosfäärissä.

Sitäpaitsi... Minulla on jakautunut blogipersoonallisuus(häiriö). Toinen minäni neuloo ja tämä toinen juoksee. Tai väittää juoksevansa. Juoksut on juostu hetkeksi, koska TKL:n ammattitaitoinen kuski katsoi aiheelliseksi teloa polveni konkkauskuntoon. (Milloin järjestetään konkkausmaraton?) Eiköhän tästä kuitenkin vielä aktivoiduta keväthangille hölkkäilemään, jahka olen varmistunut polveni kestävyydestä. Tarttis päästä joulukiloja sulattelemaan...

Mutta tuosta jakautuneesta. Jos luet vain tätä blogia, et koskaan saa tietää, mitä toinen minäni puuhailee. Eikö olekin jännittävää! Riippuu tietysti sinusta, otatko asiasta selvää, vai jäätkö miettimään ikuisiksi ajoiksi salattuja silmukoitani.

---

Kuten saatat huomata, sanallinen nerouteni on ehdottomasti kärsinyt inflaation. Koita pärjätä.

Kiire, kiire, kiire, kiire, kiire, kiire, kiiiireee

(Tarkkaa notaatiota otsikon sävelkululle on hankala antaa näin netitse.)

Suoraan sanottuna: tämä on hirveää. Viime viikot ovat olleet yhtä kilpajuoksua ajan kanssa. En olisi uskonut syksyllä ajautuvani vielä tähän jamaan. Katsokaa nyt, kuvituskin suoraan clipartista!

Niin se nyt vain on. Siis kiire. Jos tästä viikosta selviän hengissä, on paljon voitettu.

Ja silti oli aikaa avautua tänne.

Maltti on valttia

Uhhh... Huomaan, että olen todellakin urheiluhullu, sanan varsinaisessa merkityksessä. Sunnuntaina päätin lähteä lenkille. Taustoja selvittääkseni lienee paikallaan kertoa, että aiempi (=alkukesästä laskien, kun sain uudet juoksukengät) lenkkeilyurani on rajoittunut kahteen lenkkiin: ensimmäisen hölkötin ennen juhannusta, toisen viikko sitten. Molemmilla kerroilla ajatuksenani oli kiertää läheinen Mannerheimin kallion lenkki. Ensimmäisellä kerralla eksyin ja kiersin koko Leinola–Linnainmaa -kompleksin, toisella kerralla löysin sen etsimäni 4 km lenkin.

Jälkimmäinen, onnistunut lenkki oli siis viikko sitten sunnuntaina, kun isännyys poti vielä maratonin aiheuttamaa kankeutta. Lenkistä jäi hyvä olo, eikä se totta puhuen edes tuntunut missään. Niinpä ajattelin viime sunnuntaina, että taitaa olla aika siirtyä pidempiin juoksuihin. Het' kerta heitolla nykäisin Holvasti–Atalan ympärijuoksun (n. 8,5 km) ja koskapa en malttanut olla perheestäni erossa kovin kauaa, tähtäsin tunnin aikaan. Tästä seurasi se, että keskisyke oli matkalla 164.

S-Marketin kohdalla piti heittää pari mielialanappia (=Siripiri) poskeen ja ajattelin, että oikaisen Mäentakusenkadun kautta. Glukoosin vaikutuksen alaisena tein kuitenkin ratkaisuni ja jatkoin liikennevaloista suoraan sen sijaan, että olisin valinnut lyhemmän reitin oikealle. Juoksu kulki ja otinpa vielä parinsadan metrin loppukirinkin. Olo oli varsin mainio illalla.

Ettei tekoni kuulostaisi liian sankarilliselta, palataanpa hetkeksi tämän blogimerkinnän alkuun: "Uhhh..." Miksei kukaan kertonut, että juokseminen sattuu jälkikäteen?! Vaikka sunnuntaina olo oli hyvä, niin aamu aamulta jalat ovat vain kipeämmät. Ei auta venyttely, ei auta Ice Power. Tänään aion kyllä kipujani uhmaten suunnata salille, koska elän vakaasti siinä uskossa, että liikunnan aiheuttama kangistuminen on pahin tuskan aiheuttaja. Pieni verryttely tekee varmaankin hyvää. Tässä välissä on mainittava, etten ikimaailmassa menisi sykejumppaan tässä tilassa, ellen olisi maksanut salijäsenyydestäni puoltasataa euroa tältä kuukaudelta!

Maratoonarin urani etenee siis hiljalleen askel askeleelta. Taidan ottaa vaarin Juoksija-lehden neuvoista: maltillisuus on valttia kestävyystreenissä. Vetojakin pitää tehdä, mutta ne eivät saa olla liian rankkoja (juu, ja 8 km veto on liian rankka henkilölle, joka on tosissaan lenkkeillyt kahdesti eläessään).

Täytynee myös laittaa itsensä unikouluun. Kuulemma alkuun pitäisi mennä joka ilta nukkumaan siten, että on mahdollisuus nukkua seuraavat kymmenen tuntia. Vaatii unikoulu pientä uudelleenorganisointia: joka ilta näyttää kännykän herätyskello jotain sen tapaista, että 7 tuntia 23 minuuttia herätykseen. Yleensä tämän jälkeen jään vielä koukkuun johonkin hömppäromaaniin, joten kymmenen tunnin yöunet ovat haave vain...

Ugh, olen puhunut. "Pieni ankan poikanen..."

Juokse, poika, juokse!

Lauantaiaamuna ajelimme armaaseen pääkaupunkiimme, kuten moni muukin suomalainen ja jopa ulkomaalainenkin. Heistä suuri osa oli varmasti suunnanut kulkunsa Helsinkiin jo edeltävinä päivinä. Kansanjoukon aikomuksena oli juosta pitkin kaupungin katuja reilun 42 kilometrin verran.

Kokoonnuimme Stadionille ja ehdimme katsoa Disney Minimaratonin 13-vuotiaiden maaliintulon. Heti kohta tämän jälkeen aikuisten maratonin joukkoja alettiin hätistellä viheriölle alkujumppaa varten. Seurueemme juoksijat tekivät Valinnan ja jäivät istumaan stadionin katsomoon hörpiskelemään urheilujuomaa.

Hard rock hallelujah:n jälkeen jumppaa ohjannut täti kuulutti vielä, että huomaavathan kaikki osallistujat, että kisakassissa ollut jäätee on tiivistettä, eikä sitä kannata juoda sellaisenaan. Seurueemme veteraani (M50) oli aamutuimaan siemaissut pullollisen jääteetiivistettä ja kertoi, että oli se kyllä ollut hiukan karvasta. Myöhemmin saimme huomata, että jäätee antaa siivet: juoksu kulki ja matka taittui 20 minuuttia aiottua aikaa sutjakammin.

Lähtö tapahtui siinä kolmen tietämillä jonkin sortin seremonian siivittämänä. Veikko Ahvenainen (harmonikkamestari) oli säveltänyt HCM:lle serenadin, jonka kuultuamme juontaja totesi, että se tuli suoraan sydämestä ja hanurista. Lisää lapsuksista voit lukea täältä.

Lähtijät asettuivat lähtöviivalle. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Lähtölaukauksen pamahdettua puolenkymmentätuhatta lähtijää pinkaisi vauhtiin. Viiden tunnin jänikset yhytettyämme asetimme kamerat tanaan ja koetimme saada urhei(levi)sta omaisistamme huippukuvia. On muuten hankalaa pitää kannustuskylttiä (GO, GO, HEKA, GO!) ja kameraa yhtä aikaa kädessä sekä samalla hiukan huiskuttaa, vislata ja huutaa kannustushuutoja. Kuvista näkee, että tähtäys ja tarkennus eivät ihan ole osuneet kohdalleen...

Lähdön jälkeen kannustusjoukot kävelivät nelisen tuntia kaupungilla sekä kävivät PizzaHutissa siinä puolentoista tunnin paikkeilla. Aina välillä poikettiin tervehtimässä juoksijoita ja täydentämässä geelivarastoja. Täydellä vatsalla oli hyvä kannustaa, joskin keskustan läpi juokseminen oli ehkä hiukan raskaampaa pizza mahassa kuin ilman. Kokonaismatkaa kannustusjoukoille kertyi kaikkiaan seitsemisen kilometriä, joka ei sinällään ole paljoa. Kuitenkin vajaa neljä tuntia jalkojen päällä tuntuu pitkältä ajalta. Jostain syystä maratoonarit eivät ymmärtäneet valitteluamme väsyneistä jaloista. Omituista.

Maalisuoralla luukutettiin, että voittaja ottaa sen kaiken ja tunnelma oli huipussaan. Miinuksena mainittakoon, etten voinutkaan retkahtaa väsyneen mieheni kaulaan onnittelemaan huippusuorituksesta. Näin hänet itse asiassa ensimmäisen kerran vasta autolla, kun lähdimme kotia kohti. Silloin jo suihkunraikas mieheni oli tyytyväinen suoritukseensa ja näyttipä tuota vielä olevan tarmua jalavuissa. Nyt minulla on kotonani ankka – kaikella rakkaudella! :)

---

Hyvä lukija,

lukemalla pienellä painetun tekstin, otat vastaan haasteen juosta kanssani keväällä neljännesmaratonin Likkojen Lenkillä Tampereella. Mikäli siitä selviämme, on edessä HCM 2007. Onnea haasteen vastaanottamisesta!