Omenoissa piilee onni

Omenakausi on parhaimmillaan. Hienoa! Omenat ovat terveellisiä ja näppäriä ottaa välipalaksi. Asiasta tekee hankalan se, etten ole niin hirmuisen ihastunut tuoreisiin omenoihin, mikäli ne ovat vielä hiukan liian happamia. Jatkojalostuksen huono puoli on se, että useimmiten omenasta jalostetaan jotakin ei-niin-terveellistä tavaraa, kuten omenahilloa (kiloittain sokeria), uuniomenoita (sokerin lisäksi voita) tai omenapiirakkaa (voi, sokeri, kerma ja rahka). Ainakin meidän perheessämme syyskauteen sijoittuu kummallinen leipomuspiikki.

Palatakseni omenain hyviin puoliin, aina syntyy omenajätettä. Tässä tarkoitan jätteellä sellaisia omenoita, jotka eivät nirppanokkaisille ihmisille (koko länsimainen ökykansa) käy ravinnoksi. Niinpä hevoiset – eläimistä jaloimmat – viettävät kissanpäiviä syysaikaan saadessaan ihmiskunnalle kelpaamattomia herkkuja ruoka-astioihinsa. Tähän herkutteluun lukeutuvat myös porkkanat, jotka ovat väärän mallisia kaupan vihannesosastolle.

Myös hillo- ja mehumarkkinat kotitalouksissa hyödyntävät tehokkaasti hiukan epäilyttävän näköisiä hedelmiä, mutta varmasti myös moni kaupunkilainen (jolla ei ole hevosia naapurustossa) ajattelemattomuuksissaan heittää ruhjoutuneet, mutta terveet omenat biojätteeseen tai pahimmassa tapauksessa roskakoriin. Tekeeköhän kukaan tässä yhteiskunnassa minkäänlaista kampanjointia vajavaisten puutarhatuotteiden hyötykäytön puolesta? Syytä olisi, sillä omakotialueilla kierrellessä näkee hurjat määrät maahan tippuneita hedelmiä, joille tallikansa löytäisi käyttöä kyllä.

Ugh, olen paasannut.

Post script
Oi onnettomuutta, jos ryhtyy kirjailemaan silloin kun ei pitäisi...

Tikusta asiaa

Korviini on kantautunut valitteluja siitä, etten ylläpidä blogiani. Kuka tässä kiireessä ehtii? Yleisöä miellyttääkseni päätin kuitenkin tehdä tikusta asiaa, kuten vanha sanonta käy. Toinen hyvä sanonta liittyy silmiin ja tikkuihin, mutten oikein tiedä, miten se tähän yhteyteen sopisi.

Tikku... keppi... kukkakeppi. Olemme töissä käyneet keskustelua siitä, miten toiselle arvoton asia voi olla toiselle korvaamattoman arvokas – tai ainakin lähes. Keskustelu sai potkua kirpputorikulttuurista, johon läheisesti kuuluu se, että henkilö A koettaa päästä itselleen arvottomista rojuista eroon ja henkilö B tekee aarrelöytöjä henkilön A kirpputoripöydästä. (Vaihtoehtoisesti henkilö B voi myös päivitellä pöydän ääressä, kuinka kukaan kehtaa yrittää myydä moista roskaa eteenpäin, mutta se ei ole tämän keskustelun kannalta oleellista.)

Olemme töissä törmänneet konkreettisesti tähän asioiden arvottamiseen. Huoneessamme majailee meille arvokas ja mielestämme tuuhea ja hyvin voiva limoviikuna (Ficus benjamina). Meillä harvakseltaan vierailevat ihmiset sen sijaan luovat kalseita katseita vehreää huonekasviamme kohtaan ja osa sanoo ihan suoraan: "Mikä kaamea kuvatus tuo on?" Tällöin ainakin kolme henkilöä aloittaa samaan hengenvetoon kertomuksen kuvatuksen historiasta.

Tosiasiahan on, että limoviikunamme on kovia kokenut kasvinreppana, jonka olemme pelastaneet viimeiseltä tuomiolta marraskussa 2005. Se löytyi paleltuneena ja ylikasteltuna värjöttelemässä oppilaitoksen takaoven (yhden niistä) vierestä. Koska kukaan ei huolinut nelilehtistä kasvia, me veimme sen ystävällisesti turvaan lämpöiseen ja hiilidioksidipitoiseen työhuoneeseemme.

Nyttemmin viikuna on saanut juurelleen kultaköynnöstä ja kasvattanut itselleen lukuisia uusia oksia ja lehtiä. Meidän silmissämme se siis on kaunis yksilö, jolla on urhea selviytymistarina. Nykyinen työhuoneemme ei enää ole niin subtrooppinen ilmastoltaan, mutta toistaiseksi viikuna on voinut varsin hyvin. Hiukan pelottaa, tuoko viilentynyt ilma sille liiaksi mieleen vanhat kokemukset. Jospa se päättääkin luovuttaa? Ehkäpä sen luottamus ympärillään oleviin ihmisiin on jo kyllin vankka pitääkseen sen elämänhalua yllä.

Mutta siitä tikusta. Limoviikunan toinen puolisko (samassa ruukussa on kaksi vartta) on pysynyt lehdettömänä, mutta mielestämme toimii hyvin tukikeppinä – siis tikkuna. Kävimme keskustelua siitä, miten paljon miellyttävämpi silmälle (ja feng shuille, lausutaan 'fensui') on tuollainen luonnonmukainen tikku kuin jokin muovinen bambujäljitelmä. Vaikka siis viikunaystäväämme joku haukkuisikin kamalaksi kukaksi, me pidämme siitä ja se on tullut jäädäkseen.

Voin sanoa tehneeni tikusta asiaa.