Ensimmäistä kertaa

Minulle on tänäkin vuonna käynyt samoin kuin monina aikaisempina. Keväällä innostus pihan hoitoon on valtaisan mittava. Kesän aikana innostus ensin tasoittuu ja sitten lähtee laskusuuntaan. Syksyn tullen todennäköisesti pohdin, onko minusta ammattipuutarhuriksi enää ollenkaan.

Tänä vuonna kesän tulo kesti niin kovin kauan, että innostukselle ei tahtonut tulla vastinetta lainkaan. Keväällä opettelemme koulussa monenlaista kasvien lisäämistä. Pistokkaista ja siemenestä lisäämistä päätin kokeilla kotona. Koululta sain ottaa pelargonian pistokkaita sekä koulimisesta yli jääneitä pikkutaimia. Taimet olivat samettikukkaa ja koristetupakkaa. Kylvöt tein samettikukalla.

Koska minulla ei ole kasvihuonetta eikä etelän puolella ikkunaa, koitin saada taimet menestymään olohuoneen hyllyssä. Siemenet itivät, mutta aika pian sain huomata, että valo ei riitä. Pistokkaat ja pikkutaimet alkoivat protestoida. Ne pääsivätkin sitten heti kuistille, kun vain lämpötila pysyi plussan puolella.

Käytännössä kasvu pysähtyi. En kuitenkaan tästä välittänyt, koska arvasinkin lämpötilan pudotuksen vuoksi näin tapahtuvan. Kyllä se silti hiukan harmitti, kun kesäkuussa kuulin, kuinka luokkatoverillani jo sammarit olivat täydessä kukassa ja minulla vasta ensimmäisiä oikeita lehtiään oikoivat. Mainittakoon, että luokkatoverini taimet olivat kasvaneet eteläikkunalla sisätiloissa ja minun kamppailleet juhannusviikon yöpakkasia vastaan.

Vasta heinäkuun puolella, kun olin sammarini siirtänyt räntäkuurojenkin uhalla kasvimaalle kasvulavaan, alkoi ilmestyä nuppuja samettikukkiin. Nyt, kun helteitä on riittänyt jo viikkotolkulla, alkaa kukkia olla paljon. Onnistumisen riemua!






Pelargonian pistokkaista viisi selvisi epämääräisissä kasvuolosuhteissa ruukutukseen saakka. Yksi niistä on jokin kirkkaanpunainen lajike ja loput vaaleanpunaista tuoksu(?)pelargoniaa. Totta puhuen en ole oikein ikinä pitänyt pelargoniasta. Kesäkukkaostoksillekin olen mennyt sillä asenteella, että jotakin muuta muttei pelakuuta tai begoniaa. Nykyisin tykkään molemmista. Ja kyllähän se niin on, että tästä on vaikea olla tykkäämättä!




Ensimmäisenä kukkimaan ryhtyi tuo punainen. Innostus kasvoi, kun lehtien lomassa ensin erottui näitä:






...sitten näitä:






...ja lopulta näitä!






Viimeisessä kuvassa näkyy, miten helle on tehnyt tehtävänsä, mutta kunnon kastelu tekee aina tehtävänsä myös.

Ja onhan se niin, että pelargoniat vain kuuluvat näihin maisemiin!








Niin ne myös kuuluvat rintamamiestalon kuistille – oli remontti meneillään tai ei. :D






Kaksi vaaleanpunaista sai tyvelleen vauvamehitähtiä. Multa loppui kesken, joten lainattiin pintaan lasten hiekkalaatikosta hiekkaa.






Yksi vaaleanpunainen meinasi joutua purkkiin yksikseen, joten se sai kaveriksi kalliomaksaruohoa.






Nätti se on tämä pinkkikin.






Hirveän pitkiksi nuo kuistilla kasvavat ovat venähtäneet. Ulkona oleilevat lajitoverinsa ovat paljon tanakampia ja matalan mallisia. Eivät kylläkään vielä kuki, mutta nuppuja jo on. Yölämpötilan vaihtelut eivät kuistilla varmaankaan ole kovin samanlaiset kuin ulkona. Kasteesta, sateesta ja tuulesta puhumattakaan. Aurinkoa kyllä riittää.

Nyt nämä kaunokaiset pitäisi saada vielä talvehtimaan. Hiukan huolettaa, saanko emokasvit pysymään elämänsyrjässä kiinni talven yli. Toisaalta, jos se on yhtä helppoa kuin viime kesänä puutarhalta ostamani riippapetunian kanssa, en olisi kovin huolissani. Nostin sen syksyllä pimeään kellariin ja keväällä nostin ulos. Se koki kesäkuun lumisateet ja kaiken muun, koska en uskonut, että siitä mitään tulisi. Mutta niin vain kukkii!








Ei voi väittää, että se olisi mikään silmäin ilo, mutta on paikkansa ansainnut!

---

Ps. Minulla on ollut suuria ongelmia mobiilibloggerin kanssa, joten aktiivisuus täällä on ollut peräti naurettavaa. Nyt kuitenkin kuvien siirto taas onnistuu (vaati uudelleen asennuksen ja odottavien tekstien kadottamisen), joten ehkä juttua tulee hiukan tiuhempaan. Hope so...

Pihamaalla kerran

Minä olen niitä äitejä, jotka eivät osaa olla lasten kanssa pihalla. Noin. Nyt se on myönnetty.

Älkää ymmärtäkö väärin: lapsemme pääsevät kyllä päivittäin ulos, mutta itse voisin touhuta näin talvisaikaan sisätiloissa koko päivän, eikä tekisi tiukkakaan. Jos menen ulos, en osaa touhuta siellä mitään, kun ei pääse istutus-kastelu-kitkentä-kierrokselle. Onpa minut talvisin nähty vällyihin kietoutuneena penkillä kutomassakin.

Tänään päätin, etten pelkästään tuikkaa junnuja toppavaatteisiin puettuina omatoimiulkoilulle, vaan lähdin mukaan. Väkisin. Aluksi hain postin, potkiskelin lumikökköjä, maleksin ympäriinsä, kävin katsomassa istutusalueet (lumen alla, ei juuri nähtävää) ynnä muuta turhauttavaa. Olen niin mielikuvitukseton äiti, etten pysty eläytymään lasteni oravaleikkeihin, joten en edes harkinnut mukaan tuppautumista. Eivätkä ne edes pyytäneet, mokomat talttahampaat.

Eino ja Oskari ovat meidän pihallamme saaneet aikaan varsin pientä häiriötä. Ilmeisesti kaikki pihamme kynnelle kykenevät puut kaatuivat jo ensimmäisinä täällä asuminamme talvina, koska nyt myrskyäijät tyytyivät heittelemään risuja ympäri pihaa. Paljon risuja. Siitäpä löysin minä ainoan pihahomman, jonka verukkeella sain itseni pidettyä ulkona. Päätin ryhtyä keräämään risuja.

Pari koivunruoskaa poimittuani, käteni alkoivat väkisin väännellä niitä kehämuodostelmaan. Päätin kokeilla kranssin tekoa. Saapuvilla ei ollut rautalankaa, narua tahi muutakaan epäorgaanista apuvälinettä. Vain risut, minä ja kömpelöt toppahanskani. Arvatkaa, meinasinko nakata risut kokkopaikalle saman tien. Jokin minussa sai kuitenkin jatkamaan keräämistä ja kieputtamista. Riks-räks, äh, väänt', naks... Ei se helppoa ollut, mutta jonkinlaisen kehän siitä sain aikaan.

Pöh. Olipa ruma ja vänkyrä. Jatkoin maleksintaa, kunnes silmiini osui pudonnut lehtikuusen oksa. Siinä killui yksinäinen käpy, joka päätyi kranssiin. Olipa yksinäinen. Onneksi käpylähde ei ollut aivan ehtynyt, vaan lehtikuusen juurelta löytyi lisää pudokkaita. Puun vieressä näkyi myös kuivuneita vuohenputkien kukintoja ja vähän tuonnempana pönötti kuivuneita hietakastikoita. Keräilin niitä näitä ja samaa tahtia tuikkasin risujen joukkoon.

Kas kun kranssi jäi vänkyräksi, mutta salaa olen silti siitä hiukan ylpeä. Jotenkin se on ehkä liikuttava.

Pöydällä ollessaan kranssin keskelle ehkä saisi pilarikynttilän tai pikkiriikkisen lyhdyn, mutta jotenkin tulielementin yhdistäminen tähän tuntuisi hurjalta.

En tiedä montaa niin suloista asiaa, kuin erilaiset talventörröttäjät, jotka sinnikkäästi muistuttavat meitä lumen alla piilevästä elämästä. Etenkin nuo kuivuneet sarjakukkaiset kukinnot ovat kauniita.

Kranssi päätyi toistaiseksi kuistin seinälle. Oveen sitä ei voi laittaa, koska oven liikkuessa se todennäköisesti pärköäisi risuroskakasaksi oven taakse. Tämä tuotos luettaneen kukkasidonnan piikkiin, joskin kokemuksesta jäi aika erilainen fiilis kuin kukkasidonnan tunnilta, kun teimme kimpun. Siitä lisää tuonnempana.

Leppoisaa joulun odotusta lukijoille!

Pee äs. Lukijaksi voit liittyä blogin oikeasta laidasta. Kuka on kolmas? :D

Helei, on aika nousta taas katolle!

Uuden elämänvaiheen myötä tuli aika alkaa purkaa muita kuin käsityöaiheisia kirjoitelmia eetteriin, eikä uudelle blogille tahtonut löytyä nimeä. Niinpä pyyhkäisin mojovan kerroksen virtuaalipölyä tämän vanhan blogin päältä, vetristelin sormeni ja asettelin blogin uuteen uskoon.

En oikein pidä minään sellaista, että jo kerran julkaistuja tekstejä ryhdyttäisiin vetämään pois, joten antaa aiempien ajatusten näkyä halukkaille. Lukiessanne tätä tekstiä aiempia kirjoituksia, huomioikaa siis tekstin julkaisupäivämäärä! Tästä eteenpäin Nouse Katolle -blogi tulee toimimaan eräänlaisena oppimispäiväkirjanani liittyen puutarhatalouden perustutkinnon suorittamiseen. Ensimmäiset lähiviikot on jo opiskeltu, joten niihin liittyvää tiivistelmää on luvassa heti lounastauon jälkeen. Aion koota itselleni myös muistiin tänne erinäisiä työohjeita tulevia ammattitehtäviäni varten. Joskin toivottavasti ammatissa toimiessani jo muistan ne ulkoa, mutta muistiinpanojen tekeminen on tunnetusti hyvää harjoitusta.

Lueskelin joitakin vanhempia tekstejä läpi äskettäin. Huomaan, että jo vuosia sitten elämää on värittänyt eräänlainen kiire. Sama tahti jatkuu nyt töiden ohella opiskellessa sekä neljän tytön arkea pyörittäessä. Onneksi pyöritystä ei tarvitse tehdä yksin, vaan ruorin toisella puolella on vakaana armas puolisoni. Hänkin jätti nyt syksyllä tutun ja turvallisen virkamiehen työnsä syrjään ja hyppäsi akateemiseen maailmaan. Ennakkoon ajattelin, että miten ikinä selviämme kahden aikuisen opiskelusta ja osittaisesta työssäkäynnistä, mutta arki on toistaiseksi osoittautunut helpommaksi kuin säännöllisten työaikojen ja satunnaisten komennusten ollessa arkipäivää. Lisää akateemisia viisauksia voit löytää Laitakankaalta.

Tietynlaisesta kiireestä tai arjen täyteydestä huolimatta jotenkin elämä on nyt leppoisampaa kuin pitkään aikaan. Ehkä tästä vielä jossain kohtaa saa iskun vasten kasvoja, mutta nyt olen enemmän kuin tyytyväinen. Se riittää.

Jottei ensimmäisestä uudesta julkaisusta tulisi aivan kuvaton, laitettakoon tähän loppuun vihje tulevasta projektista. Kuva on kyllä hiukan kehno noin laadullisesti. Ilmakuva on kuvattu videona Samsung Galaxylla joidenkin kymmenien metrien korkeudesta ja napattu videosta talteen, permantokuva on otettu kaatosateella ikkunan läpi – kännykällä niinikään.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä erää!

Trampoliini saa löytää tontilta toisen paikan ja ainokaisen takapihan kuusen ympärille tulee istutusryhmä. Kasvimaa (ilmakuvassa ylhäällä rehottava alue) kunnostetaan ja muutetaan hieman erilaiseksi.