Vähäsen?

Västäräkki bongattu hotelli Aulangon talvipuutarhassa.

Trallallaa, kevät on tullut!

Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, sanoo vanha sananlasku. Kuinka paljon pitää tipahtaa, ennen kuin voi nuolaista, kysyn minä. Oikeastaan tässä tapauksessa en ole aikeissakaan nuolaista (yäks!), mutta räystäät tiputtelevat jo hyvinkin kohtuullisesti sulia lumia viemäriverkostoon.

Voidaankohan jo virallisesti todeta, että talvi on ohi? Vaaniiko se vielä nurkan takana odottaen hetkeä, jona selättää varomaton kulkija? Aamulla töihin tullessani oikopolkumittari kertoi, että lumipeite on sulanut viimeisen viikon sisällä noin 30 cm. Nilkkureilla ei ollut homma eikä mikään oikaista nurmikentän poikki työpaikalle. Aiemmin on pitänyt ehdottomasti pysytellä polulla, jonka jotkut ystävälliset kaksijalkaiset ovat tampanneet. Jos sattui ottamaan harha-askeleen, tuloksena oli lumella polven korkeudelle topatut farmarihousut.

Tänään kaikki oli kääntynyt toisinpäin. Jos sattui astumaan polulle, oli vaarassa kaatua, koska tiiviiksi tampattu lumi ei sula samalla tavalla kuin luonnon tilassa oleva hanki, vaan jäätyy hengenvaaralliseksi luisteluradaksi. Nyt oli siis parempi talsia hangen puolella, ja vaikka jalassa oli vain nilkkurit, ei lunta mennyt lahkeeseen ollenkaan! Tästäpä teen johtopäätöksen ja virallisesti totean, että

Kevät On Tullut!

Omenoissa piilee onni

Omenakausi on parhaimmillaan. Hienoa! Omenat ovat terveellisiä ja näppäriä ottaa välipalaksi. Asiasta tekee hankalan se, etten ole niin hirmuisen ihastunut tuoreisiin omenoihin, mikäli ne ovat vielä hiukan liian happamia. Jatkojalostuksen huono puoli on se, että useimmiten omenasta jalostetaan jotakin ei-niin-terveellistä tavaraa, kuten omenahilloa (kiloittain sokeria), uuniomenoita (sokerin lisäksi voita) tai omenapiirakkaa (voi, sokeri, kerma ja rahka). Ainakin meidän perheessämme syyskauteen sijoittuu kummallinen leipomuspiikki.

Palatakseni omenain hyviin puoliin, aina syntyy omenajätettä. Tässä tarkoitan jätteellä sellaisia omenoita, jotka eivät nirppanokkaisille ihmisille (koko länsimainen ökykansa) käy ravinnoksi. Niinpä hevoiset – eläimistä jaloimmat – viettävät kissanpäiviä syysaikaan saadessaan ihmiskunnalle kelpaamattomia herkkuja ruoka-astioihinsa. Tähän herkutteluun lukeutuvat myös porkkanat, jotka ovat väärän mallisia kaupan vihannesosastolle.

Myös hillo- ja mehumarkkinat kotitalouksissa hyödyntävät tehokkaasti hiukan epäilyttävän näköisiä hedelmiä, mutta varmasti myös moni kaupunkilainen (jolla ei ole hevosia naapurustossa) ajattelemattomuuksissaan heittää ruhjoutuneet, mutta terveet omenat biojätteeseen tai pahimmassa tapauksessa roskakoriin. Tekeeköhän kukaan tässä yhteiskunnassa minkäänlaista kampanjointia vajavaisten puutarhatuotteiden hyötykäytön puolesta? Syytä olisi, sillä omakotialueilla kierrellessä näkee hurjat määrät maahan tippuneita hedelmiä, joille tallikansa löytäisi käyttöä kyllä.

Ugh, olen paasannut.

Post script
Oi onnettomuutta, jos ryhtyy kirjailemaan silloin kun ei pitäisi...

Paluu kaupunkiin

Kävimme viikonloppuna Kannuksessa maalla. Huippua! Säät olivat taas mitä suosiollisimmat ja hermot lepäsivät. Olen ehdottomasti maalaisihminen, vaikka koko ikäni olen kaupungissa asunut. Isänäiti asui maatilalla, kun olin pieni. Kuulemani mukaan olen seissyt navetassa jalat mustanaan kärpäsiä ja huokaillut: "Ihanaa..."

Perjantaina ajelin siis tyttöjen kanssa hirveässä helteessä 350 km / 5 h. Puolen tunnin lepohetken jälkeen sitten 1,5 tunnin ratsastus – helteessä sekin. Jo väsytti illemmalla!

Viikonloppu sujui loistavasti marjoja poimien ja muuten vain ulkoillen. Kaksi päivää kului matkustamiseen, joten jäljelle jäävänä yhtenä päivänä ei mitään kovin speciaalia ehditty touhuamaan. Mukavaa oli silti. Tai ehkä juuri siksi.

Luin kesällä vanhasta Apu-lehdestä ekopsykologi Kirsi Salosesta kertovan jutun. Hän mainostaa luontoa ihmiselle tärkeänä hoitomuotona. Ekopsykologiassa ihminen on osa luontoa, mutta luontoyhteys on monilla ihmisillä nykyään heikentynyt. Tästä aiheutuu Salosen mukaan psyykkisiä ongelmia. Tiedä sitten niistä, mutta sen olen huomannut, että jos oleilen paljon luonnon helmassa kuten maalla, näen silmät sulkiessani kaiken laisia kasvinkuvatuksia ja pörriäisiä. Sen sijaan, jos nyt tätä kirjoittaessani suljen silmäni, näen epämääräisiä hahmotelmia webbikamerasta, muistilapuista ja tekstiriveistä. Oli psyykkisiä ongelmia tai ei, mielestäni on mukavampi katsella tuulessa heiluvia heinänkorsia kuin työpöydällä odottavia paperipinoja.

Salosen mukaan jo pieni viite luonnosta, kuten työpöydällä oleva kuva luontomaisemasta, auttaa palauttamaan yhteyttä luontoon. Kuinkahan vahingollinen psyykelleni mahtaa olla edessäni oleva kortti, jossa sammakko on lasipullon sisällä ja nähdäkseni koettaa kiivetä sieltä pois?

Toivottavasti Sinä, arvoisa lukija, pääset pian pois koneelta ja luonnon helmaan. Ei siellä kauaa tarvitse viipyä, niin yhteys tulee takaisin. Siitä pitävät vuorollaan huolen polttava aurinko, inisevät hyttyset ja ympärillä pörräävät paarmat. Leppoisia hetkiä!