Kuka on arvokkain?

Olipa kerran Mies ja hänellä kaksi kättä. Kädet olivat vahvat ja mies taitava käyttämään niitä. Sormet tekivät tarkkaa ja vaativaa työtä.

Eräänä päivänä sormet aloittivat keskustelun siitä, kuka niistä on arvokkain. Oikean käden sormet rehvastelivat: "Mies on oikeakätinen. Me olemme hänelle tärkeimpiä. Ilman meitä hän ei osaisi syödä, kirjoittaa eikä pestä hampaitaan." Vasemman käden sormet vastasivat: "Kyllä hän meitäkin tarvitsee monenlaiseen touhuun. Sukkien pukeminenkaan ei onnistuisi ainoastaan oikean käden sormilla."

Sormet ryhtyivät pohtimaan, ovatko ne sittenkin kaikki yhtä tärkeitä. Peukalot aloittivat yhteen ääneen: "Ilman meitä ei kyllä tarttuminen tavaroihin onnistuisi millään." Etu- ja keskisormet yhtyivät puolustukseen: "Me olemme siinä puuhassa kyllä ihan yhtä tärkeitä. Ei pelkillä peukaloilla tartuta." "Minulla on kyllä kaikkein arvokkain tehtävä. Kannanhan minä sentään Miehen arvokkainta aarretta," vasemman käden nimetön rehenteli kultainen rengas varressaan.

Oikean käden nimetön pohti ääneen: "Mahtaakohan noilla pikkusormilla olla loppujen lopuksi mitään tekoa?" Muut sormet kääntyivät oikean nimettömän puoleen. "Niin..." ne mutisivat. "Ovathan ne niin lyhyitäkin, etteivät oikein ylety mihinkään."

Oikean käden pikkusormi kiukustui: "Kyllä minä ainakin olen tärkeä. Jos minua ei olisi, ei Miehellä olisi tukea kirjoittaessaan tärkeitä kirjoituksia, tai piirtäessään tarkkoja piirrustuksia."

Oikean käden peukalo, joka oli ottanut johtajan roolin, julisti: "Taitaa siis olla niin, että mitättömin kaikista on vasemman käden pikkusormi. Sillä ei näytä olevan mitään erityistä virkaa." Tähän päätökseen muut yhtyivät suureen ääneen ja niin julistettiin vasen pikkusormi sormista vähäisimmäksi.

Pikkusormi oli hyvin murheellinen. Se ei olisi halunnut olla vähäpätöinen. Muiden sormien pilkka sai sen pohtimaan, miksi se oli ollenkaan luotu, jos sillä ei kerran olisi mitään erityistä tehtävää, jota mikään muu sormista ei voinut suorittaa.

Seuraavana päivänä pikkusormi kuitenkin ryhtyi työhön yhtä uutterasti kuin ennenkin. Puhtaan puun tuoksu sai sen tuntemaan olonsa paremmaksi ja se tiesi olevansa muiden sormien ohella tärkeänä apuna Miehen työssä. Koko päivän sormet työskentelivät ahkerasti ja pauke ja surina säesti niiden päivää. Erityisesti oikean käden sormet olivat tyytyväisiä, koska eilispäivän keskustelu sai ne tuntemaan olonsa hyvin tärkeiksi.

Iltapäivä eteni ja sormet tiesivät pian pääsevänsä lepoon. Vielä muutama työ hoidettavana ja sitten Mies pesisi kätensä ja lopettaisi työt. Sormet tekivät kaikkensa auttaakseen Miestä tekemään tarkkaa jälkeä. Työkoneiden surina ja pauke kaikuisi vielä hetken salissa.

Yhtäkkiä kone hiljeni ja Miehen kädet pysähtyivät. Sormet olivat aivan hiljaa. Kaikki ihmettelivät, mitä oikein tapahtui, kunnes yhtäkkiä kuului pienen pieni nyyhkäisy. Oikean käden sormet puristuivat vasemman ympärille ja ne huomasivat, että vasemman käden pikkusormi oli loukkaantunut. Sormet puristivat pikkusormea, jotta se ei vuotaisi niin kovasti. Pikkusormi nyyhkytti hiljaa. Se ajatteli, että nyt se ei ainakaan olisi minkään arvoinen.

Mies kiiruhti lääkäriin, jossa pikkusormea hoidettiin. Se sai kipuja lievittävän pistoksen ja tunsi olonsa helpottuvan. Sen ympärille käärittiin pehmeä liina ja se pääsi pimeään lepäämään.

Illan tullen pikkusormi kuuli viereltään hiljaisen kuiskauksen: "Kiitos." Pikkusormi huomasi, että vasen nimetön oli vielä valveilla. "Jollei sinua olisi ollut olemassa, minä olisin joutunut terän alle," nimetön jatkoi. "Minulle sinä olet kaikkein arvokkain."

Kun haaveet rajoittavat

Tapahtui keväisenä sunnuntai-iltana.

Päivä oli ollut mitä ihanin. Aurinko lämmitti ja oli mukava ulkoilla. Kevätsää toi mukanaan uuden alun tuulahduksen ja sen mukana myös muutoksenhalu jälleen kerran heräsi.

Muutoksenhalu on positiivista, jos se tarkoittaa esimerkiksi terveellisempien elämäntapojen noudattamista tai muuten itsestään paremman huolen pitämistä. Minun kohdallani se valitettavan usein tarkoittaa tyytymättömyyttä vallitseviin olosuhteisiin. Meidän asuntomme on liian pieni. Miksi meillä ei ole edes omaa pihaa? Johonkin pitäisi päästä kuopsuttelemaan multaa ja kylvämään siemeniä. Tuonkin huoneen tahtoisin sisustaa uudestaan, mutta kun ei ole rahaa.

Olen huomannut, että jos joitakin toiveita ei ole mahdollista toteuttaa, jään liian helposti kiinni haaveisiini, enkä enää nauti siitä, mitä minulla jo on. Heräsin tähän totuuteen eilen illalla ja päätin vaihtaa asennetta. Olo helpotti huomattavasti.

En voi kuitenkaan olla pohtimatta, mahdanko olla yksin tällaisen piirteen kanssa? Olen kärsimätön ihminen, joten luultavasti haaveisiin kiinni jääminen johtuu tästä. Kaiken pitäisi tapahtua heti ja mielellään nopeasti. Olenko siis päässyt elämässä liian helpolla? Enkö ole joutunut ponnistelemaan saavutuksieni eteen?

Tätä jään pohtimaan ja toivon, että pysyn päätöksessäni nauttia ja olla kiitollinen siitä, mitä minulla jo on. Suosittelen muillekin. Tämäkin on askel kohti muutosta.

Elon merkkejä

Niitä ei tarvitse etsiä, joskaan blogi ei viime aikoina ole heijastellut elämäni vilkkautta. Käytän sanaa "vilkkaus" sen sijaan, että puhuisin kiireestä, koska elämän tämänhetkiset kiireet ovat mielestäni positiivisia.

Töissä on sopivasti aktiviteettia, mieli pysyy virkeänä. Vapaa-ajalla perheen lisäksi työllistävät edelleen webbihommat sekä tehtävät appimiehen (en tykkää sanoa ketään ukoksi) vaalikampanjassa. Kaiken tämän päälle on iskenyt asuntokuume ja jonkinlainen muutoksen kaipuu. Pois kaupungista haikaa mieli. Olisi kuitenkin näppärää asua keskustan palveluiden lähellä, mutta pienellä paikalla. Ikaalinen voisi olla hyvä vaihtoehto.

Haaveen, joka on kovaa kyytiä muuttumassa suunnitelmaksi, järkevyydestä en osaa sanoa mitään. Luulen, että olen sitä paitsi aika jäävi siihen hommaan. Jos haaveilee jostakin, tapana on nähdä vain haaveen toteutumiseen tähtäävät yksityiskohdat. Oikeastaan haavetta vastaan taistelevat asiatkin kyllä huomaa, mutta tapani mukaan ajattelen niistä, että ne ovat vain pieniä kuoppia tiellä eivätkä sellaiset matkantekoa estä. Tämän muuten ovat huomanneet ne, jotka ovat autoillen kyläilleet meillä. Lumen myötä pihatien kuoppatilanne on tosin taas helpottanut, mutta auta armias, kun tulee kevät!

Palatakseni aiheeseen, eli elon merkkeihin, tämä blogi on omasta epäaktiivisuudestani huolimatta pysynyt varsin vireänä. Kävijöitä on riittänyt, joskaan vierailuajat eivät ehkä ole olleet kaikkein pisimpiä. Eihän ole mitään syytä viettää sivulla aikaa, jos kerran mitään uutta antia täällä ei ole.

Niin, kyllä vain: olen nuuskinut teidän kävijöiden toimintaa blogissani, mutta älä huoli, lukija rakas, se on nyt ohi. Vaihdoin moraalisista syistä kävijälaskurini toiseen, koska Sitemeter alkoi toistuvasti näyttää mainoksia, jotka sotivat arvomaailmaani vastaan. En mielelläni anna itsestäni sellaista kuvaa, että vietän aikaani nenä jonkun toisen etupuskurissa kiinni. Niinpä vaihdoin SuperCGI-kävijälaskuriin, joka kertoo vain sen, kuinka monta kävijää sivustolla käy, mutta ei sitä, keitä he ovat ja miten he tiensä tänne ovat löytäneet. Siksipä ehdotankin, että jätät itsestäsi jälkiä. Kommentoi, kritisoi tai jätä tervehdys muuten vain. Ei haittaa, vaikken sinua tuntisi. Olisi kiva tietää, kuinka etäältä maantieteellisesti blogiini päädytään.

Whii!

Omenoissa piilee onni

Omenakausi on parhaimmillaan. Hienoa! Omenat ovat terveellisiä ja näppäriä ottaa välipalaksi. Asiasta tekee hankalan se, etten ole niin hirmuisen ihastunut tuoreisiin omenoihin, mikäli ne ovat vielä hiukan liian happamia. Jatkojalostuksen huono puoli on se, että useimmiten omenasta jalostetaan jotakin ei-niin-terveellistä tavaraa, kuten omenahilloa (kiloittain sokeria), uuniomenoita (sokerin lisäksi voita) tai omenapiirakkaa (voi, sokeri, kerma ja rahka). Ainakin meidän perheessämme syyskauteen sijoittuu kummallinen leipomuspiikki.

Palatakseni omenain hyviin puoliin, aina syntyy omenajätettä. Tässä tarkoitan jätteellä sellaisia omenoita, jotka eivät nirppanokkaisille ihmisille (koko länsimainen ökykansa) käy ravinnoksi. Niinpä hevoiset – eläimistä jaloimmat – viettävät kissanpäiviä syysaikaan saadessaan ihmiskunnalle kelpaamattomia herkkuja ruoka-astioihinsa. Tähän herkutteluun lukeutuvat myös porkkanat, jotka ovat väärän mallisia kaupan vihannesosastolle.

Myös hillo- ja mehumarkkinat kotitalouksissa hyödyntävät tehokkaasti hiukan epäilyttävän näköisiä hedelmiä, mutta varmasti myös moni kaupunkilainen (jolla ei ole hevosia naapurustossa) ajattelemattomuuksissaan heittää ruhjoutuneet, mutta terveet omenat biojätteeseen tai pahimmassa tapauksessa roskakoriin. Tekeeköhän kukaan tässä yhteiskunnassa minkäänlaista kampanjointia vajavaisten puutarhatuotteiden hyötykäytön puolesta? Syytä olisi, sillä omakotialueilla kierrellessä näkee hurjat määrät maahan tippuneita hedelmiä, joille tallikansa löytäisi käyttöä kyllä.

Ugh, olen paasannut.

Post script
Oi onnettomuutta, jos ryhtyy kirjailemaan silloin kun ei pitäisi...

Tikusta asiaa

Korviini on kantautunut valitteluja siitä, etten ylläpidä blogiani. Kuka tässä kiireessä ehtii? Yleisöä miellyttääkseni päätin kuitenkin tehdä tikusta asiaa, kuten vanha sanonta käy. Toinen hyvä sanonta liittyy silmiin ja tikkuihin, mutten oikein tiedä, miten se tähän yhteyteen sopisi.

Tikku... keppi... kukkakeppi. Olemme töissä käyneet keskustelua siitä, miten toiselle arvoton asia voi olla toiselle korvaamattoman arvokas – tai ainakin lähes. Keskustelu sai potkua kirpputorikulttuurista, johon läheisesti kuuluu se, että henkilö A koettaa päästä itselleen arvottomista rojuista eroon ja henkilö B tekee aarrelöytöjä henkilön A kirpputoripöydästä. (Vaihtoehtoisesti henkilö B voi myös päivitellä pöydän ääressä, kuinka kukaan kehtaa yrittää myydä moista roskaa eteenpäin, mutta se ei ole tämän keskustelun kannalta oleellista.)

Olemme töissä törmänneet konkreettisesti tähän asioiden arvottamiseen. Huoneessamme majailee meille arvokas ja mielestämme tuuhea ja hyvin voiva limoviikuna (Ficus benjamina). Meillä harvakseltaan vierailevat ihmiset sen sijaan luovat kalseita katseita vehreää huonekasviamme kohtaan ja osa sanoo ihan suoraan: "Mikä kaamea kuvatus tuo on?" Tällöin ainakin kolme henkilöä aloittaa samaan hengenvetoon kertomuksen kuvatuksen historiasta.

Tosiasiahan on, että limoviikunamme on kovia kokenut kasvinreppana, jonka olemme pelastaneet viimeiseltä tuomiolta marraskussa 2005. Se löytyi paleltuneena ja ylikasteltuna värjöttelemässä oppilaitoksen takaoven (yhden niistä) vierestä. Koska kukaan ei huolinut nelilehtistä kasvia, me veimme sen ystävällisesti turvaan lämpöiseen ja hiilidioksidipitoiseen työhuoneeseemme.

Nyttemmin viikuna on saanut juurelleen kultaköynnöstä ja kasvattanut itselleen lukuisia uusia oksia ja lehtiä. Meidän silmissämme se siis on kaunis yksilö, jolla on urhea selviytymistarina. Nykyinen työhuoneemme ei enää ole niin subtrooppinen ilmastoltaan, mutta toistaiseksi viikuna on voinut varsin hyvin. Hiukan pelottaa, tuoko viilentynyt ilma sille liiaksi mieleen vanhat kokemukset. Jospa se päättääkin luovuttaa? Ehkäpä sen luottamus ympärillään oleviin ihmisiin on jo kyllin vankka pitääkseen sen elämänhalua yllä.

Mutta siitä tikusta. Limoviikunan toinen puolisko (samassa ruukussa on kaksi vartta) on pysynyt lehdettömänä, mutta mielestämme toimii hyvin tukikeppinä – siis tikkuna. Kävimme keskustelua siitä, miten paljon miellyttävämpi silmälle (ja feng shuille, lausutaan 'fensui') on tuollainen luonnonmukainen tikku kuin jokin muovinen bambujäljitelmä. Vaikka siis viikunaystäväämme joku haukkuisikin kamalaksi kukaksi, me pidämme siitä ja se on tullut jäädäkseen.

Voin sanoa tehneeni tikusta asiaa.