(Ti-ti-nallea kuunnelleet voivat laulaa otsikon mukana.)
Lenkkeilykulttuurini on kehittynyt. Sain vihdoin eilen ämpeekolmetettua muutamia kappaleita ja kasvatettua puhelimeni musiikkivalikoimaa yhteensä kuuteen kappaleeseen. Soittolistani on nimeltään "Lenkkimusaa" ja valikoima perin lenkittävä. En ehkä kuuntelisi raskaammanpuoleista musisointia jossakin tarkkuutta ja keskittymistä vaativassa tehtävässä (kuten origamit tai kiinalainen galligrafia), mutta lenkkeilyyn sellainen on oikein sopiva tyylilaji.
Raskas tsemppimusa ei minun kohdallani lisää askeleeseen raskautta, vaan sitä vastoin tuuppaa kenkää toisen eteen aika tehokkaasti. Lisäksi tuollaisissa kappaleissa tempo on sopiva: jos hölkkää 1/4 tahdissa, lenkistä tulee sopivan leppoisa. Reippaammin voi askeltaa 1/8 tahdissa ja tällöin saa jo oikein mainiosti sykettä ylös ja hikeä pintaan. Henkihieveriin itsensä voi vedättää tahdissa 1/16.
Soittolista on kestoltaan 26:01 minuuttia, joka riittää tällä hetkellä hyvin reiluun viiteen kilometriin. Loppuun kannattaa valita kappale, joka päättyy noin minuutin kestäviin taputuksiin, vislauksiin ja riemunkiljahduksiin. On kiva palata kotiin.
Laulu jatkukoon: "Ylös, alas ja pari hyppyä..."
Näytetään tekstit, joissa on tunniste harrastukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste harrastukset. Näytä kaikki tekstit
torstai 29. maaliskuuta 2007
lauantai 10. maaliskuuta 2007
Sanoista tekoihin
Viitaten aiempaan merkintääni olen pistänyt toimeksi. Eilen ilmoittauduin Likkojen Lenkin neljännesmaratonille. Pakkohan sitä oli lenkille lähteä.
Kokemus oli mukava. Askel rullasi ja matka taittui. Iltahämärissä oli mukava lenkkeillä. Poljentoa rytmitti mukavasti P.O.D.:n Alive.
Tiedoksi siis sinulle, joka aiemmin otit haasteen vastaan: on aika pistää toimeksi!
Kokemus oli mukava. Askel rullasi ja matka taittui. Iltahämärissä oli mukava lenkkeillä. Poljentoa rytmitti mukavasti P.O.D.:n Alive.
Tiedoksi siis sinulle, joka aiemmin otit haasteen vastaan: on aika pistää toimeksi!
tiistai 9. tammikuuta 2007
tiistai 29. elokuuta 2006
Maltti on valttia
Uhhh... Huomaan, että olen todellakin urheiluhullu, sanan varsinaisessa merkityksessä. Sunnuntaina päätin lähteä lenkille. Taustoja selvittääkseni lienee paikallaan kertoa, että aiempi (=alkukesästä laskien, kun sain uudet juoksukengät) lenkkeilyurani on rajoittunut kahteen lenkkiin: ensimmäisen hölkötin ennen juhannusta, toisen viikko sitten. Molemmilla kerroilla ajatuksenani oli kiertää läheinen Mannerheimin kallion lenkki. Ensimmäisellä kerralla eksyin ja kiersin koko Leinola–Linnainmaa -kompleksin, toisella kerralla löysin sen etsimäni 4 km lenkin.
Jälkimmäinen, onnistunut lenkki oli siis viikko sitten sunnuntaina, kun isännyys poti vielä maratonin aiheuttamaa kankeutta. Lenkistä jäi hyvä olo, eikä se totta puhuen edes tuntunut missään. Niinpä ajattelin viime sunnuntaina, että taitaa olla aika siirtyä pidempiin juoksuihin. Het' kerta heitolla nykäisin Holvasti–Atalan ympärijuoksun (n. 8,5 km) ja koskapa en malttanut olla perheestäni erossa kovin kauaa, tähtäsin tunnin aikaan. Tästä seurasi se, että keskisyke oli matkalla 164.
S-Marketin kohdalla piti heittää pari mielialanappia (=Siripiri) poskeen ja ajattelin, että oikaisen Mäentakusenkadun kautta. Glukoosin vaikutuksen alaisena tein kuitenkin ratkaisuni ja jatkoin liikennevaloista suoraan sen sijaan, että olisin valinnut lyhemmän reitin oikealle. Juoksu kulki ja otinpa vielä parinsadan metrin loppukirinkin. Olo oli varsin mainio illalla.
Ettei tekoni kuulostaisi liian sankarilliselta, palataanpa hetkeksi tämän blogimerkinnän alkuun: "Uhhh..." Miksei kukaan kertonut, että juokseminen sattuu jälkikäteen?! Vaikka sunnuntaina olo oli hyvä, niin aamu aamulta jalat ovat vain kipeämmät. Ei auta venyttely, ei auta Ice Power. Tänään aion kyllä kipujani uhmaten suunnata salille, koska elän vakaasti siinä uskossa, että liikunnan aiheuttama kangistuminen on pahin tuskan aiheuttaja. Pieni verryttely tekee varmaankin hyvää. Tässä välissä on mainittava, etten ikimaailmassa menisi sykejumppaan tässä tilassa, ellen olisi maksanut salijäsenyydestäni puoltasataa euroa tältä kuukaudelta!
Maratoonarin urani etenee siis hiljalleen askel askeleelta. Taidan ottaa vaarin Juoksija-lehden neuvoista: maltillisuus on valttia kestävyystreenissä. Vetojakin pitää tehdä, mutta ne eivät saa olla liian rankkoja (juu, ja 8 km veto on liian rankka henkilölle, joka on tosissaan lenkkeillyt kahdesti eläessään).
Täytynee myös laittaa itsensä unikouluun. Kuulemma alkuun pitäisi mennä joka ilta nukkumaan siten, että on mahdollisuus nukkua seuraavat kymmenen tuntia. Vaatii unikoulu pientä uudelleenorganisointia: joka ilta näyttää kännykän herätyskello jotain sen tapaista, että 7 tuntia 23 minuuttia herätykseen. Yleensä tämän jälkeen jään vielä koukkuun johonkin hömppäromaaniin, joten kymmenen tunnin yöunet ovat haave vain...
Ugh, olen puhunut. "Pieni ankan poikanen..."
Jälkimmäinen, onnistunut lenkki oli siis viikko sitten sunnuntaina, kun isännyys poti vielä maratonin aiheuttamaa kankeutta. Lenkistä jäi hyvä olo, eikä se totta puhuen edes tuntunut missään. Niinpä ajattelin viime sunnuntaina, että taitaa olla aika siirtyä pidempiin juoksuihin. Het' kerta heitolla nykäisin Holvasti–Atalan ympärijuoksun (n. 8,5 km) ja koskapa en malttanut olla perheestäni erossa kovin kauaa, tähtäsin tunnin aikaan. Tästä seurasi se, että keskisyke oli matkalla 164.S-Marketin kohdalla piti heittää pari mielialanappia (=Siripiri) poskeen ja ajattelin, että oikaisen Mäentakusenkadun kautta. Glukoosin vaikutuksen alaisena tein kuitenkin ratkaisuni ja jatkoin liikennevaloista suoraan sen sijaan, että olisin valinnut lyhemmän reitin oikealle. Juoksu kulki ja otinpa vielä parinsadan metrin loppukirinkin. Olo oli varsin mainio illalla.
Ettei tekoni kuulostaisi liian sankarilliselta, palataanpa hetkeksi tämän blogimerkinnän alkuun: "Uhhh..." Miksei kukaan kertonut, että juokseminen sattuu jälkikäteen?! Vaikka sunnuntaina olo oli hyvä, niin aamu aamulta jalat ovat vain kipeämmät. Ei auta venyttely, ei auta Ice Power. Tänään aion kyllä kipujani uhmaten suunnata salille, koska elän vakaasti siinä uskossa, että liikunnan aiheuttama kangistuminen on pahin tuskan aiheuttaja. Pieni verryttely tekee varmaankin hyvää. Tässä välissä on mainittava, etten ikimaailmassa menisi sykejumppaan tässä tilassa, ellen olisi maksanut salijäsenyydestäni puoltasataa euroa tältä kuukaudelta!
Maratoonarin urani etenee siis hiljalleen askel askeleelta. Taidan ottaa vaarin Juoksija-lehden neuvoista: maltillisuus on valttia kestävyystreenissä. Vetojakin pitää tehdä, mutta ne eivät saa olla liian rankkoja (juu, ja 8 km veto on liian rankka henkilölle, joka on tosissaan lenkkeillyt kahdesti eläessään).
Täytynee myös laittaa itsensä unikouluun. Kuulemma alkuun pitäisi mennä joka ilta nukkumaan siten, että on mahdollisuus nukkua seuraavat kymmenen tuntia. Vaatii unikoulu pientä uudelleenorganisointia: joka ilta näyttää kännykän herätyskello jotain sen tapaista, että 7 tuntia 23 minuuttia herätykseen. Yleensä tämän jälkeen jään vielä koukkuun johonkin hömppäromaaniin, joten kymmenen tunnin yöunet ovat haave vain...
Ugh, olen puhunut. "Pieni ankan poikanen..."
torstai 24. elokuuta 2006
Urheiluhullu
Håppsan! Huomasin, että minusta on tullut urheiluhullu. Lauantain maratonin jälkeen päätin ryhtyä urheilemaan. Siitä kai pitäisi kirjoittaa sana jos toinenkin myös tänne. Eikös blogeihin ole tapana kirjoittaa laajalti omasta elämästä?
Kuten mainittu, olen päättänyt ryhtyä maratonariksi (ruotsalaisittain lausutaan maratuunare, ei kuitenkaan tunari). Aikamoinen elämänmullistus henkilöltä, joka istuu päivät pääksytysten tietokoneella ja sai työpaikan virkistyspäivän kuntotestissä tuomion: peruskunto ja kaikki muukin kunto 2 poäng / 5! Ehkä se osaltaan auttaa pitämään sisua yllä. Ainakin se on saanut minut pohtimaan urheilun tärkeyttä ja omaa urheiluharrastustani paremmin. Hyvä juttu, sano Pikku-Tuppu, paita paloi ja housut jäi.
Nyt huomaan, että olen urheillut. Tänään on lepopäivä, mikä ei vähiten johdu siitä, että käsissä tuntuu eilinen hauispumppi joka ikinen kerta, kun ojennan kättäni tavoittaakseni jotakin. Toisaalta olen kuullut, että ylikunto on vaarallinen juttu. Kuulostaa tavoiteltavalta asialta, mutta ei kuulemma sitä ole. (Edellä esimerkki arveluttavasta linkittämisestä: miten kuulemma liittyy ylikuntoon?)
Ylikuntoa tai ei, rakkaimmista harrastuksista en tingi. Vaikka siis jalat olivat perunamuussia sunnuntaisen, tiistaisen ja keskiviikkoaamuisen urhistelun jälkeen, päätin kuitenkin suunnata tallille. Olen näemmä kokonaan unohtanut kertoa kestosuosikistani – ratsastuksesta.
Minä siis ratsastan. Olen ratsastanut niin kauan kuin muistan. Paitsi välillä. Vain teiniys ja äitiys ovat aiheuttaneet taukoja harrastukseen, joka kylläkin jatkui unissani koko tauon ajan. Onnekseni olen löytänyt harrastuspaikakseni todella, siis Todella Hyvän tallin. Linkki löytyy oikean reunan valikosta.
Sain eilen mukaani huippukuvaaja Ritala-Mäkisen, joka sai todella talletettua kameraan, kuinka mukava harrastus ratsastus onkaan – sekä ratsastajasta että ratsusta.
Tosiasia on, että olen huomannut muotoutuneeni aikamoiseksi säheltäjäksi hevosen selässä tässä kesän aikana. Keväällä olin päässyt vihdoin jyvälle siitä, miten karvaooppelin selässä tulisi käyttäytyä, mutta viime aikoina huomaan tekeväni siellä jos jonkinmoista jumppaliikettä väärällä hetkellä. Alla esimerkki.
Selvästikään saman päivän aikana ei pitäisi harrastaa BodyPumpia ja ratsastusta. How ever, olen tullut siihen tulokseen, että on Erittäin Hyödyllistä ratstastaa kuvassa olevan Miran kaltaisilla nuorikoilla, jotka uhmaiässään eivät anna ratsastajalle mitään anteeksi. Toisin sanoen, ellen tee itse asioita oikein, ei heppakaan tee. Opettavaista.
Nyt joku kysyy, että mikä tuossa sitten loppujen lopuksi viehättää. Etkö tiedä? En minäkään. Kukaan ei tiedä.
Kuten mainittu, olen päättänyt ryhtyä maratonariksi (ruotsalaisittain lausutaan maratuunare, ei kuitenkaan tunari). Aikamoinen elämänmullistus henkilöltä, joka istuu päivät pääksytysten tietokoneella ja sai työpaikan virkistyspäivän kuntotestissä tuomion: peruskunto ja kaikki muukin kunto 2 poäng / 5! Ehkä se osaltaan auttaa pitämään sisua yllä. Ainakin se on saanut minut pohtimaan urheilun tärkeyttä ja omaa urheiluharrastustani paremmin. Hyvä juttu, sano Pikku-Tuppu, paita paloi ja housut jäi.
Nyt huomaan, että olen urheillut. Tänään on lepopäivä, mikä ei vähiten johdu siitä, että käsissä tuntuu eilinen hauispumppi joka ikinen kerta, kun ojennan kättäni tavoittaakseni jotakin. Toisaalta olen kuullut, että ylikunto on vaarallinen juttu. Kuulostaa tavoiteltavalta asialta, mutta ei kuulemma sitä ole. (Edellä esimerkki arveluttavasta linkittämisestä: miten kuulemma liittyy ylikuntoon?)
Ylikuntoa tai ei, rakkaimmista harrastuksista en tingi. Vaikka siis jalat olivat perunamuussia sunnuntaisen, tiistaisen ja keskiviikkoaamuisen urhistelun jälkeen, päätin kuitenkin suunnata tallille. Olen näemmä kokonaan unohtanut kertoa kestosuosikistani – ratsastuksesta.
Minä siis ratsastan. Olen ratsastanut niin kauan kuin muistan. Paitsi välillä. Vain teiniys ja äitiys ovat aiheuttaneet taukoja harrastukseen, joka kylläkin jatkui unissani koko tauon ajan. Onnekseni olen löytänyt harrastuspaikakseni todella, siis Todella Hyvän tallin. Linkki löytyy oikean reunan valikosta.
Sain eilen mukaani huippukuvaaja Ritala-Mäkisen, joka sai todella talletettua kameraan, kuinka mukava harrastus ratsastus onkaan – sekä ratsastajasta että ratsusta.
Tosiasia on, että olen huomannut muotoutuneeni aikamoiseksi säheltäjäksi hevosen selässä tässä kesän aikana. Keväällä olin päässyt vihdoin jyvälle siitä, miten karvaooppelin selässä tulisi käyttäytyä, mutta viime aikoina huomaan tekeväni siellä jos jonkinmoista jumppaliikettä väärällä hetkellä. Alla esimerkki.
Selvästikään saman päivän aikana ei pitäisi harrastaa BodyPumpia ja ratsastusta. How ever, olen tullut siihen tulokseen, että on Erittäin Hyödyllistä ratstastaa kuvassa olevan Miran kaltaisilla nuorikoilla, jotka uhmaiässään eivät anna ratsastajalle mitään anteeksi. Toisin sanoen, ellen tee itse asioita oikein, ei heppakaan tee. Opettavaista.Nyt joku kysyy, että mikä tuossa sitten loppujen lopuksi viehättää. Etkö tiedä? En minäkään. Kukaan ei tiedä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)