Henki pihisee

Huolestunut yleisö jo ehti kysellä, ollaanko täällä lainkaan hengissä. Yli kuukausi on kulunut edellisestä merkinnästä. Blogin synttärit (1.8.) menivät myös ihan totaalisesti ohi. Niin kuin moni muukin ajattelemisen arvoinen asia.

Viime viikot ovat olleet niiin kiireisiä, että aivan hirvittää. Sen lisäksi, että työmatkoja pukkaa joka väliin, pitäisi ehtiä huomaamaan hurtta ja olemaan äiti (mielellään hyvä sellainen) ja vaimo (ai niin) sekä tekemään rutiinitöitä, kehittämistä ja opiskelemaan. Itsepähän olen osani valinnut, ei siinä valittamista. Jos vaan joku keksis sellaisen palvelun, josta voisi ostaa lisätunteja vuorokauteen. Ehtis joskus nukkumaankin.

Nyt äkkiä takaisin hommiin, ettei jää tekemättä.

Kiire, kiire, kiire, kiire, kiire, kiire, kiiiireee

(Tarkkaa notaatiota otsikon sävelkululle on hankala antaa näin netitse.)

Suoraan sanottuna: tämä on hirveää. Viime viikot ovat olleet yhtä kilpajuoksua ajan kanssa. En olisi uskonut syksyllä ajautuvani vielä tähän jamaan. Katsokaa nyt, kuvituskin suoraan clipartista!

Niin se nyt vain on. Siis kiire. Jos tästä viikosta selviän hengissä, on paljon voitettu.

Ja silti oli aikaa avautua tänne.

Aikakäsitys

Jo jonkin aikaa on allekirjoittaneen pitänyt kirjoittaa kiireestä ja niukasta vapaa-ajasta. Syy kirjoittamisen viivästymiseen on yksinkertainen: en ole ehtinyt.

Yleisesti tunnustettu asia on, että nykyihmisellä on kiire. Kiire on ihan joka puolella läsnä. Itselläni kaava menee kuta kuinkin näin:

• Aamulla on kiire töihin.
• Töissä on kiire palaveriin.
• Töistä on kiire hakemaan lapsia hoidosta.
• Sitten on kiire kaupan kautta kotiin, että ehtii saada ruuan pöytään, ennen kuin lapset ovat nälästä kiukkuisia kuin ampiaiset.
• Toisinaan seuraavaksi on kiire harrastuksiin ja sieltä taas takaisin kotiin, että ehtii vielä nähdä lapset, ennen kuin ovat nukkumassa.
• Kun lapset on saatu onnellisesti unten maille, onkin itsellä jo kiire nukkumaan, että jaksaa taas aloittaa saman rumban alusta.

Tiedän, kuulostaa kauhealta. Sitä se onkin, ellei missään välissä ehdi hengähtää.

Kiireeseen voi olla monenlaisia syitä. Joku haalii kalenterinsa yksinkertaisesti liian täyteen, toinen taas jättää asioihin ryhtymiset aina viime tippaan. Itse veikkaan kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Paremmalla aikatauluttamisella ei kiirettä varmaankaan pääsisi syntymään. On oikeasti rasittavaa olla "aina myöhässä joka paikasta". Myöhästymisen ei tarvitse edes olla todellista, vaan ajatus siitä, että joutuu siirtymään paikasta tai asiasta toiseen kiireellä, on rasittavaa.

Läheisesti kiireeseen ja myöhästelyyn liittyy optimistinen aikakäsitys. Se on tavallaan sukua perinteisille lineaariselle ja sykliselle aikakäsitykselle. Toisaalta luulen, että kannatti ihminen kumpaa suuntausta tahansa, optimistinen aikakäsitys saattaa muodostua ongelmaksi.

Keksimme termin, kun istuimme erään työprojektin päätöspalaverissa hienossa ravintolassa. En ollut muistanut ajoissa peruuttaa ratsastustuntiani, joka sijoittui ajallisesti kolme tuntia ravintolaillan alkamisen jälkeen. Käytännössä minun täytyi palaveerata ja syödä kolmen ruokalajin illallinen (kaikessa rauhassa tietenkin, koska ei olisi ollut korrektia hoputtaa kanssasyöjiä) kahdessa tunnissa ja tämän jälkeen ajaa talla pohjassa naapurikuntaan ja vaihtaa vaatetus samalla.

Kyydissäni naapurikuntaan tuli myös samaisessa palaverissa ollut ystäväni, jonka kanssa optimistisen aikakäsityksen termi syntyi. Asia nousi esille, kun ohitustieltä nousevassa rampissa vedin hurjaa kyytiä takkia ja paitaa päältäni ja rampin jälkeen olevissa liikennevaloissa pujottelin urheilupaitaa ylleni – turvavyö kiinni tietenkin. Ehdin kuin ehdinkin lopulta hyppäämään karvaooppelin kyytiin viime hetkellä.

Tämä kokemus oli aika opettavainen. Sanapari "optimistinen aikakäsitys" häivähtää mielessäni joka kerta, kun suunnittelen aikataulujani. Siitä huolimatta törmään kiireeseen päivittäin. Ehkä minä kuitenkin jonakin päivänä opin?