Saanpa taas huomata, etten ole hetkeen noussut katolle. Jotta uskolliset lukijat eivät luulisi maan nielleen allekirjoittanutta, on syytä ilmoittaa, että blogiaktiivisuus on painottunut viimeaikoina Katon Kontin puolelle.
Olen huomannut, että on paljon helpompaa kirjoitella aihesidonnaiseen blogiin kuin alkaa keksimään tikusta asiaa sellaiseen blogiin, jonka teemana on "elämä". Toki tuonne kontin puolellekin eksyy juttua tavallisesta arjesta, joten siitä kiinnostuneet suunnatkaa kulkunne jatkossa sinne.
Antaa tämän blogituksen olla vielä kuitenkin elossa, vaikka teho-osastolle tämä jo joutaisi. Sellaista tekoelvyttämistä tämä kirjailu alkaa jo olla...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
perjantai 4. huhtikuuta 2008
keskiviikko 16. tammikuuta 2008
Uusi vuosi, vanhat tavat?
Lupauksista huolimatta ei näytä vilkkaammalta tämä blogi tänä vuonna.
Kiitos kysymästä, vuosi on alkanut ihan hyvin. Vuoden vaihde oli yhtä juhlaa: esikoinen täytti puolenkymmentä vuotta ja pitihän sitä juhlia niin lasten kuin sukulaistenkin kanssa. Rimsremssa päätti pitää naamiaiset – sukulaisille. Se oli hauskaa ja mummut ja papat pukeutuivat mallikkaasti. Ketään ei nähty ilman naamiaisasua.
Naamiasiasun takana piileskelee yhä uusin perheenjäsenemme, työnimeltään Ötsky. Eilen kävimme kurkistamassa Ötskyn salaiseen kammioon ja siellähän tuo vilkutteli ja potki seiniä (vähissä on aktiviteetit). Samalla "estimated time of arrival" siirtyi heinäkuun alkupuolelta loppupuolelle. Mutta älkää kyselkö tarkemmin. Ajallaan eivät ole aiemmatkaan saapuneet.
Heinäkuuta odotellessa. Onneksi pian on kevät ja loppuu tämä syksy.
Kiitos kysymästä, vuosi on alkanut ihan hyvin. Vuoden vaihde oli yhtä juhlaa: esikoinen täytti puolenkymmentä vuotta ja pitihän sitä juhlia niin lasten kuin sukulaistenkin kanssa. Rimsremssa päätti pitää naamiaiset – sukulaisille. Se oli hauskaa ja mummut ja papat pukeutuivat mallikkaasti. Ketään ei nähty ilman naamiaisasua.
Naamiasiasun takana piileskelee yhä uusin perheenjäsenemme, työnimeltään Ötsky. Eilen kävimme kurkistamassa Ötskyn salaiseen kammioon ja siellähän tuo vilkutteli ja potki seiniä (vähissä on aktiviteetit). Samalla "estimated time of arrival" siirtyi heinäkuun alkupuolelta loppupuolelle. Mutta älkää kyselkö tarkemmin. Ajallaan eivät ole aiemmatkaan saapuneet.
Heinäkuuta odotellessa. Onneksi pian on kevät ja loppuu tämä syksy.
torstai 20. joulukuuta 2007
Joulu on taas
Mihin tämä vuosi hävisi? Lueskelin blogiarkistoa, koska tulin uteliaaksi, millainen olikaan joulukuu 2006. Kovasti paljon oli samanlaisia ajatuksia kuin nytkin: kiirettä töissä, joulun ja levon odotusta, musta maa, lumenkaipuuta...
Nyt on enää yksi yö siihen, että päivä alkaa jälleen pidentyä ja kohta jo kevättintit tirskuvat puun oksilla ja purot solisevat valkovuokkojen reunustamina. Noh, puron solina ei ole tainnut lakata vielä missään vaiheessa, mutta väittäisin, että valkovuokkoja harvemmassa paikassa näkyy.
Jouluahjaostoksia olemme tehneet maltillisesti. Antaminen on hirmuisen mukavaa puuhaa, mutta kun on tuo finanssipuoli niin rajallinen. Itse voin todeta, että olemme saaneet lahjoista parhaan. Toimitus viipyy vielä heinäkuulle, mutta paketti kasvaa jo kovaa kyytiä. Se ei pääse unohtumaan, kun kulkee koko ajan mukana. :)
Toivotan kaikille uskollisille lukijoille rauhallista joulun aikaa ja tarmoa vuodelle 2008!
Ps. En lupaa mitään, mutta voisin koittaa aktivoitua blogissani paremmin ensi vuoden puolella. Kerrottavaakin voisi olla enemmän...
Nyt on enää yksi yö siihen, että päivä alkaa jälleen pidentyä ja kohta jo kevättintit tirskuvat puun oksilla ja purot solisevat valkovuokkojen reunustamina. Noh, puron solina ei ole tainnut lakata vielä missään vaiheessa, mutta väittäisin, että valkovuokkoja harvemmassa paikassa näkyy.
Jouluahjaostoksia olemme tehneet maltillisesti. Antaminen on hirmuisen mukavaa puuhaa, mutta kun on tuo finanssipuoli niin rajallinen. Itse voin todeta, että olemme saaneet lahjoista parhaan. Toimitus viipyy vielä heinäkuulle, mutta paketti kasvaa jo kovaa kyytiä. Se ei pääse unohtumaan, kun kulkee koko ajan mukana. :)
Toivotan kaikille uskollisille lukijoille rauhallista joulun aikaa ja tarmoa vuodelle 2008!Ps. En lupaa mitään, mutta voisin koittaa aktivoitua blogissani paremmin ensi vuoden puolella. Kerrottavaakin voisi olla enemmän...
torstai 27. syyskuuta 2007
Henki pihisee
Huolestunut yleisö jo ehti kysellä, ollaanko täällä lainkaan hengissä. Yli kuukausi on kulunut edellisestä merkinnästä. Blogin synttärit (1.8.) menivät myös ihan totaalisesti ohi. Niin kuin moni muukin ajattelemisen arvoinen asia.
Viime viikot ovat olleet niiin kiireisiä, että aivan hirvittää. Sen lisäksi, että työmatkoja pukkaa joka väliin, pitäisi ehtiä huomaamaan hurtta ja olemaan äiti (mielellään hyvä sellainen) ja vaimo (ai niin) sekä tekemään rutiinitöitä, kehittämistä ja opiskelemaan. Itsepähän olen osani valinnut, ei siinä valittamista. Jos vaan joku keksis sellaisen palvelun, josta voisi ostaa lisätunteja vuorokauteen. Ehtis joskus nukkumaankin.
Nyt äkkiä takaisin hommiin, ettei jää tekemättä.
Viime viikot ovat olleet niiin kiireisiä, että aivan hirvittää. Sen lisäksi, että työmatkoja pukkaa joka väliin, pitäisi ehtiä huomaamaan hurtta ja olemaan äiti (mielellään hyvä sellainen) ja vaimo (ai niin) sekä tekemään rutiinitöitä, kehittämistä ja opiskelemaan. Itsepähän olen osani valinnut, ei siinä valittamista. Jos vaan joku keksis sellaisen palvelun, josta voisi ostaa lisätunteja vuorokauteen. Ehtis joskus nukkumaankin.
Nyt äkkiä takaisin hommiin, ettei jää tekemättä.
maanantai 20. elokuuta 2007
Yhteinen kieli
Muuton myötä saimme uudet naapurit. Lapset löysivät toisensa nopeammin kuin olisin arvannutkaan. Eilen Ada järkkäsi treffejä ikäisensä pojan kanssa oikein urakalla, kysymättä äidiltä, ja osa ajankohdista meni tietysti heti mönkään muiden menojen vuoksi. Hyvä, että tyttö äkkäsi mennä kertomaan muutoksista, ettei heti tullut ekoja ohareita.
Enivei, oli hauskaa huomata, että lapsilla kieli ei ole ongelma. Poika puhuu äidinkielenään venäjää, mutta osaa kyllä suomeakin. Selvästi alkuun oli kynnys ryhtyä rupattelemaan tyttöjen kielellä, eivätkä meidän tytöt tietenkään osaa sanaakaan venäjää. Toisella kotimaisella ja englanniksi ne tärkeimmät kyllä sujuvat (kuten "I love you" ja "kom hit"). Lapsilla näytti kuitenkin eräs yhteinen kieli löytyvän heti ensi kohtaamisesta. Kieli, joka on aikuisille hiukan hankalampi. Ensimmäinen puolituntinen nimittäin kului nauraessa. Voi sitä kikatusta ja hihkumista, mitä tenavakolmikko sai aikaan juostessaan ympäri pihamaata.
Enivei, oli hauskaa huomata, että lapsilla kieli ei ole ongelma. Poika puhuu äidinkielenään venäjää, mutta osaa kyllä suomeakin. Selvästi alkuun oli kynnys ryhtyä rupattelemaan tyttöjen kielellä, eivätkä meidän tytöt tietenkään osaa sanaakaan venäjää. Toisella kotimaisella ja englanniksi ne tärkeimmät kyllä sujuvat (kuten "I love you" ja "kom hit"). Lapsilla näytti kuitenkin eräs yhteinen kieli löytyvän heti ensi kohtaamisesta. Kieli, joka on aikuisille hiukan hankalampi. Ensimmäinen puolituntinen nimittäin kului nauraessa. Voi sitä kikatusta ja hihkumista, mitä tenavakolmikko sai aikaan juostessaan ympäri pihamaata.
sunnuntai 19. elokuuta 2007
Ohikiitävää
Joskus asiat tapahtuvat yllättäen, kuten olen jo parissa kirjoituksessa todennut. Jopa sellaiset asiat, joita on jotenkin osannut odottaa, voivat lopulta yllättää. Silloin sitä tulee miettineeksi, olisiko sittenkin voinut toimia toisin, olisiko sittenkin ehtinyt käymään useammin.Kaipaan sinua sittenkin, vaari.
Yhä enemmän aikaa
kaipaan olla yksinäni.
Yhä vähemmän puhuttavaa,
huomaathan kumppanini.
Yhä maailma vaahtoaa,
keinottelevat kelmit hämärässä.
Mutta minun kuohuni taukosivat
ja hetkeksi kaikki on tässä.
Toivon, että olet olemassa
ja että sinulla on kaikki valta,
että minua kannat ja kuuntelet
myös tiheimmän pimeän alta.
Toivon, että minut loit
tai edes palasen kaikesta tästä.
Nyt ei mitään lisättävää
ole elämästä.
(J. Behm 2001)
kaipaan olla yksinäni.
Yhä vähemmän puhuttavaa,
huomaathan kumppanini.
Yhä maailma vaahtoaa,
keinottelevat kelmit hämärässä.
Mutta minun kuohuni taukosivat
ja hetkeksi kaikki on tässä.
Toivon, että olet olemassa
ja että sinulla on kaikki valta,
että minua kannat ja kuuntelet
myös tiheimmän pimeän alta.
Toivon, että minut loit
tai edes palasen kaikesta tästä.
Nyt ei mitään lisättävää
ole elämästä.
(J. Behm 2001)
sunnuntai 22. heinäkuuta 2007
Nurkan takaa osa 2
Loma on osoittautunut kiireisemmäksi kuin olen kuvitellutkaan. Koneelle ei ole juuri ehtinyt istumaan. Tai ehkä se on vain hyvä merkki: on tullut lomailtua ihan oikeasti. :)Juuri ennen lomaa, siis kesäkuun viimeisellä viikolla, saimme kuulla, että meidät on hyväksytty ASO-asujiksi haluamaamme paritalokohteeseen. Siitähän se sitten alkoi. Stressi meinaan. Asunto pitäisi saada myytyä, miten tässä ehtii edes muuttaakaan, kun se osuu juuri loman loppumisen kanssa päällekäin, entäpä tyttöjen hoitopaikka?
Yksi toisensa jälkeen asiat kuitenkin tuntuvat järjestyvän – ihan yliluonnollisella tarkkuudella. Asunto pantiin kaupan ja ensiesittely oli heinäkuun alussa. Esittelyn jälkeen välittäjä soitti, että yksi kävijä oli ollut. No niin, eihän tästä tule mitään, ollaan kahden asunnon loukussa, oli ensimmäinen ajatus. Seuraavana päivänä välittäjä soitti, että tuo ainokainen kävijä oli tehnyt tarjouksen. Tarjous oli juuri sellainen kuin olimme toivoneetkin ja huomenna mennään kirjoittamaan kauppakirjoja. Vielä ei siis ole nimiä paperissa, mutta erikoista olisi, jos tässä vaiheessa homma peruuntuisi.
Muuttokin näyttäisi onnistuvan ihan hyvin. Isännyys sai pyytämättä elokuun alkuun kuuden päivän vapaajakson, joten hommahan luistaa kuin saukko mäessä. Olemme siis hyvin luottavaisia myös tyttöjen hoitoasioiden suhteen, vaikkei päiväkodin johtajia saakaan heinäkuussa kiinni. :)
On se vain todettava, että välillä ihan päätä huimaa, kun tuntuu, että meitä viedään kuin rukkasta kohti uusia seikkailuja. On hyvä tietää, että emme kuitenkaan kulje sokkona, vaikka itse ei voikaan nähdä tulevaisuuteen.
sunnuntai 24. kesäkuuta 2007
Asioita nurkan takana
Moni on ehkä kuullut sanonnan "se tuli ihan nurkan takaa". Mistähän moinen sanonta on saanut alkunsa? Lukion ruotsin tunnilta jostain syystä jäi erityisesti mieleen fraasi "alldeles om hörnet", mutta se taas viittaa hiukan toisen suuntaiseen nurkantakaisuuteen. Silloin kerrotaan jonkin sijaitsevan melkein nurkan takana, jolloin siis tiedossa on, että se jokin sijaitsee siellä. Sen sijaan, jos jokin asia "tulee nurkan takaa", ei ehkä tiedetä tai ei osata odottaa, että se jokin todella on siellä.Nurkantakaiset asiat voivat olla sekä positiivisia että negatiivisia. Yhteistä niille on niiden yllättävä luonteenpiirre. Lähipiirissä on viimeaikoina ollut molempia. Negatiivinen asia saattaa olla itsen tai jonkun läheisen sairastuminen, työttömäksi jäänti tai jopa kuolema. (Suuri osanottoni Bergiusten perheelle.) Tavallaanhan kaikki näistä ovat tavalla tai toisella odotettavissa, mutta kuitenkin sitä toivoo, että ei osuisi omalle kohdalle.
Positiivisia asioita voisivat olla vaikkapa yllättävä työtarjous, hyvän ystävän vierailu tai vaikkapa positiivinen viiva perheenlisäystä enteilevässä testissä. Näistä viimeisin tietysti riippuu testin tekijän elämäntilanteesta ja toiveista, mutta usein ensin negatiiviseltakin tuntuvasta "plussasta" muodostuu ihan kiva positiivinen juttu. Vaikka tietenkään ei aina niinkään – sääli sinänsä.
Myös yllättävä opiskelupaikan saanti voi olla positiivista. Se jää nähtäväksi. Jännittävää se ainakin on. Ja tuli aivan nurkan takaa!
perjantai 27. huhtikuuta 2007
Kuka on arvokkain?
Olipa kerran Mies ja hänellä kaksi kättä. Kädet olivat vahvat ja mies taitava käyttämään niitä. Sormet tekivät tarkkaa ja vaativaa työtä.
Eräänä päivänä sormet aloittivat keskustelun siitä, kuka niistä on arvokkain. Oikean käden sormet rehvastelivat: "Mies on oikeakätinen. Me olemme hänelle tärkeimpiä. Ilman meitä hän ei osaisi syödä, kirjoittaa eikä pestä hampaitaan." Vasemman käden sormet vastasivat: "Kyllä hän meitäkin tarvitsee monenlaiseen touhuun. Sukkien pukeminenkaan ei onnistuisi ainoastaan oikean käden sormilla."
Sormet ryhtyivät pohtimaan, ovatko ne sittenkin kaikki yhtä tärkeitä. Peukalot aloittivat yhteen ääneen: "Ilman meitä ei kyllä tarttuminen tavaroihin onnistuisi millään." Etu- ja keskisormet yhtyivät puolustukseen: "Me olemme siinä puuhassa kyllä ihan yhtä tärkeitä. Ei pelkillä peukaloilla tartuta." "Minulla on kyllä kaikkein arvokkain tehtävä. Kannanhan minä sentään Miehen arvokkainta aarretta," vasemman käden nimetön rehenteli kultainen rengas varressaan.
Oikean käden nimetön pohti ääneen: "Mahtaakohan noilla pikkusormilla olla loppujen lopuksi mitään tekoa?" Muut sormet kääntyivät oikean nimettömän puoleen. "Niin..." ne mutisivat. "Ovathan ne niin lyhyitäkin, etteivät oikein ylety mihinkään."
Oikean käden pikkusormi kiukustui: "Kyllä minä ainakin olen tärkeä. Jos minua ei olisi, ei Miehellä olisi tukea kirjoittaessaan tärkeitä kirjoituksia, tai piirtäessään tarkkoja piirrustuksia."
Oikean käden peukalo, joka oli ottanut johtajan roolin, julisti: "Taitaa siis olla niin, että mitättömin kaikista on vasemman käden pikkusormi. Sillä ei näytä olevan mitään erityistä virkaa." Tähän päätökseen muut yhtyivät suureen ääneen ja niin julistettiin vasen pikkusormi sormista vähäisimmäksi.
Pikkusormi oli hyvin murheellinen. Se ei olisi halunnut olla vähäpätöinen. Muiden sormien pilkka sai sen pohtimaan, miksi se oli ollenkaan luotu, jos sillä ei kerran olisi mitään erityistä tehtävää, jota mikään muu sormista ei voinut suorittaa.
Seuraavana päivänä pikkusormi kuitenkin ryhtyi työhön yhtä uutterasti kuin ennenkin. Puhtaan puun tuoksu sai sen tuntemaan olonsa paremmaksi ja se tiesi olevansa muiden sormien ohella tärkeänä apuna Miehen työssä. Koko päivän sormet työskentelivät ahkerasti ja pauke ja surina säesti niiden päivää. Erityisesti oikean käden sormet olivat tyytyväisiä, koska eilispäivän keskustelu sai ne tuntemaan olonsa hyvin tärkeiksi.
Iltapäivä eteni ja sormet tiesivät pian pääsevänsä lepoon. Vielä muutama työ hoidettavana ja sitten Mies pesisi kätensä ja lopettaisi työt. Sormet tekivät kaikkensa auttaakseen Miestä tekemään tarkkaa jälkeä. Työkoneiden surina ja pauke kaikuisi vielä hetken salissa.
Yhtäkkiä kone hiljeni ja Miehen kädet pysähtyivät. Sormet olivat aivan hiljaa. Kaikki ihmettelivät, mitä oikein tapahtui, kunnes yhtäkkiä kuului pienen pieni nyyhkäisy. Oikean käden sormet puristuivat vasemman ympärille ja ne huomasivat, että vasemman käden pikkusormi oli loukkaantunut. Sormet puristivat pikkusormea, jotta se ei vuotaisi niin kovasti. Pikkusormi nyyhkytti hiljaa. Se ajatteli, että nyt se ei ainakaan olisi minkään arvoinen.
Mies kiiruhti lääkäriin, jossa pikkusormea hoidettiin. Se sai kipuja lievittävän pistoksen ja tunsi olonsa helpottuvan. Sen ympärille käärittiin pehmeä liina ja se pääsi pimeään lepäämään.
Illan tullen pikkusormi kuuli viereltään hiljaisen kuiskauksen: "Kiitos." Pikkusormi huomasi, että vasen nimetön oli vielä valveilla. "Jollei sinua olisi ollut olemassa, minä olisin joutunut terän alle," nimetön jatkoi. "Minulle sinä olet kaikkein arvokkain."
Eräänä päivänä sormet aloittivat keskustelun siitä, kuka niistä on arvokkain. Oikean käden sormet rehvastelivat: "Mies on oikeakätinen. Me olemme hänelle tärkeimpiä. Ilman meitä hän ei osaisi syödä, kirjoittaa eikä pestä hampaitaan." Vasemman käden sormet vastasivat: "Kyllä hän meitäkin tarvitsee monenlaiseen touhuun. Sukkien pukeminenkaan ei onnistuisi ainoastaan oikean käden sormilla."
Sormet ryhtyivät pohtimaan, ovatko ne sittenkin kaikki yhtä tärkeitä. Peukalot aloittivat yhteen ääneen: "Ilman meitä ei kyllä tarttuminen tavaroihin onnistuisi millään." Etu- ja keskisormet yhtyivät puolustukseen: "Me olemme siinä puuhassa kyllä ihan yhtä tärkeitä. Ei pelkillä peukaloilla tartuta." "Minulla on kyllä kaikkein arvokkain tehtävä. Kannanhan minä sentään Miehen arvokkainta aarretta," vasemman käden nimetön rehenteli kultainen rengas varressaan.
Oikean käden nimetön pohti ääneen: "Mahtaakohan noilla pikkusormilla olla loppujen lopuksi mitään tekoa?" Muut sormet kääntyivät oikean nimettömän puoleen. "Niin..." ne mutisivat. "Ovathan ne niin lyhyitäkin, etteivät oikein ylety mihinkään."
Oikean käden pikkusormi kiukustui: "Kyllä minä ainakin olen tärkeä. Jos minua ei olisi, ei Miehellä olisi tukea kirjoittaessaan tärkeitä kirjoituksia, tai piirtäessään tarkkoja piirrustuksia."
Oikean käden peukalo, joka oli ottanut johtajan roolin, julisti: "Taitaa siis olla niin, että mitättömin kaikista on vasemman käden pikkusormi. Sillä ei näytä olevan mitään erityistä virkaa." Tähän päätökseen muut yhtyivät suureen ääneen ja niin julistettiin vasen pikkusormi sormista vähäisimmäksi.
Pikkusormi oli hyvin murheellinen. Se ei olisi halunnut olla vähäpätöinen. Muiden sormien pilkka sai sen pohtimaan, miksi se oli ollenkaan luotu, jos sillä ei kerran olisi mitään erityistä tehtävää, jota mikään muu sormista ei voinut suorittaa.
Seuraavana päivänä pikkusormi kuitenkin ryhtyi työhön yhtä uutterasti kuin ennenkin. Puhtaan puun tuoksu sai sen tuntemaan olonsa paremmaksi ja se tiesi olevansa muiden sormien ohella tärkeänä apuna Miehen työssä. Koko päivän sormet työskentelivät ahkerasti ja pauke ja surina säesti niiden päivää. Erityisesti oikean käden sormet olivat tyytyväisiä, koska eilispäivän keskustelu sai ne tuntemaan olonsa hyvin tärkeiksi.
Iltapäivä eteni ja sormet tiesivät pian pääsevänsä lepoon. Vielä muutama työ hoidettavana ja sitten Mies pesisi kätensä ja lopettaisi työt. Sormet tekivät kaikkensa auttaakseen Miestä tekemään tarkkaa jälkeä. Työkoneiden surina ja pauke kaikuisi vielä hetken salissa.
Yhtäkkiä kone hiljeni ja Miehen kädet pysähtyivät. Sormet olivat aivan hiljaa. Kaikki ihmettelivät, mitä oikein tapahtui, kunnes yhtäkkiä kuului pienen pieni nyyhkäisy. Oikean käden sormet puristuivat vasemman ympärille ja ne huomasivat, että vasemman käden pikkusormi oli loukkaantunut. Sormet puristivat pikkusormea, jotta se ei vuotaisi niin kovasti. Pikkusormi nyyhkytti hiljaa. Se ajatteli, että nyt se ei ainakaan olisi minkään arvoinen.
Mies kiiruhti lääkäriin, jossa pikkusormea hoidettiin. Se sai kipuja lievittävän pistoksen ja tunsi olonsa helpottuvan. Sen ympärille käärittiin pehmeä liina ja se pääsi pimeään lepäämään.
Illan tullen pikkusormi kuuli viereltään hiljaisen kuiskauksen: "Kiitos." Pikkusormi huomasi, että vasen nimetön oli vielä valveilla. "Jollei sinua olisi ollut olemassa, minä olisin joutunut terän alle," nimetön jatkoi. "Minulle sinä olet kaikkein arvokkain."
tiistai 17. huhtikuuta 2007
Kevätpuuskia
Viimeviikkoinen tuulenvire toi mukanaan kevätpuuskia ainakin minun pieneen maailmaani. Kevätpuuskat tässä tarkoittavat muun muassa seuraavia:
Ruuan jälkeen kaivoin kihlalahjaksi saadun Moulinex-keittiöhärvelin ja hyrskytin 4 leipätaikinaa tuosta vain. Sormiani en sentään viitsinyt taikinaan iskostaa, vaan nostatin taikinat leipävuoissa ja paistoin ihanan kuohkeita namileipiä. Terveellisiäkin ovat, mokomat. Pellavansiementä, ruisrouhetta, oliiviöljyä ja herkkuna keitettyä riisiä. Saatiinpa ylimääräiset riisitkin hyötykäyttöön!
Nyt työhuoneessa puhaltavat lounaspuuskan tuulet, joten on lähdettävä syömään. Hups! Jäin kiinni töissä bloggaamisesta. Voitaisiinkohan tämä laittaa huomisen Workshopin harjoittelun piikkiin?
- siivouspuuska
- sisustuspuuska
- käsityöpuuska
- leipomispuuska.
Ruuan jälkeen kaivoin kihlalahjaksi saadun Moulinex-keittiöhärvelin ja hyrskytin 4 leipätaikinaa tuosta vain. Sormiani en sentään viitsinyt taikinaan iskostaa, vaan nostatin taikinat leipävuoissa ja paistoin ihanan kuohkeita namileipiä. Terveellisiäkin ovat, mokomat. Pellavansiementä, ruisrouhetta, oliiviöljyä ja herkkuna keitettyä riisiä. Saatiinpa ylimääräiset riisitkin hyötykäyttöön!
Nyt työhuoneessa puhaltavat lounaspuuskan tuulet, joten on lähdettävä syömään. Hups! Jäin kiinni töissä bloggaamisesta. Voitaisiinkohan tämä laittaa huomisen Workshopin harjoittelun piikkiin?
perjantai 13. huhtikuuta 2007
Viisaita keskusteluja
Aamulla töihin ajellessa vielä hiukan unenpöppöröisenä voi joutua vastaamaan yllättäviin kysymyksiin. Tässä eräänä aamuna esikoinen 4 v. kysyi: "Äiti miksi maailmassa on eläimiä?" Meinasin jo vastata, että en mä vaan tiedä, mutta se olisi opettanut piittaamatonta asennetta asioiden pohtimista kohtaan.
Alla olevassa keskustelussa T = tytär ja Ä = äiti.
Ä: Jaa-a. Jumala halusi luoda maailmaan eläimiä, mutta en oikein osaa vastata, että miksi.
T: No mäpäs mietin. (Kuluu noin 5 sekuntia.) Nyt mä tajusin! Kun Aadami ja Eevami oli täällä maailmassa, niin sitten ne tarvitsi johonkin apua. Jumala ei sitten jaksanut enää luoda lisää ihmisiä, niin sitten se loi eläimiä.
Viisas ajatus nelivuotiaalta. En koe tarpeelliseksi korjata luomiskertomuksen kronologista järjestystä.
Alla olevassa keskustelussa T = tytär ja Ä = äiti.
Ä: Jaa-a. Jumala halusi luoda maailmaan eläimiä, mutta en oikein osaa vastata, että miksi.
T: No mäpäs mietin. (Kuluu noin 5 sekuntia.) Nyt mä tajusin! Kun Aadami ja Eevami oli täällä maailmassa, niin sitten ne tarvitsi johonkin apua. Jumala ei sitten jaksanut enää luoda lisää ihmisiä, niin sitten se loi eläimiä.
Viisas ajatus nelivuotiaalta. En koe tarpeelliseksi korjata luomiskertomuksen kronologista järjestystä.
maanantai 26. maaliskuuta 2007
Kun haaveet rajoittavat
Tapahtui keväisenä sunnuntai-iltana.
Päivä oli ollut mitä ihanin. Aurinko lämmitti ja oli mukava ulkoilla. Kevätsää toi mukanaan uuden alun tuulahduksen ja sen mukana myös muutoksenhalu jälleen kerran heräsi.
Muutoksenhalu on positiivista, jos se tarkoittaa esimerkiksi terveellisempien elämäntapojen noudattamista tai muuten itsestään paremman huolen pitämistä. Minun kohdallani se valitettavan usein tarkoittaa tyytymättömyyttä vallitseviin olosuhteisiin. Meidän asuntomme on liian pieni. Miksi meillä ei ole edes omaa pihaa? Johonkin pitäisi päästä kuopsuttelemaan multaa ja kylvämään siemeniä. Tuonkin huoneen tahtoisin sisustaa uudestaan, mutta kun ei ole rahaa.
Olen huomannut, että jos joitakin toiveita ei ole mahdollista toteuttaa, jään liian helposti kiinni haaveisiini, enkä enää nauti siitä, mitä minulla jo on. Heräsin tähän totuuteen eilen illalla ja päätin vaihtaa asennetta. Olo helpotti huomattavasti.
En voi kuitenkaan olla pohtimatta, mahdanko olla yksin tällaisen piirteen kanssa? Olen kärsimätön ihminen, joten luultavasti haaveisiin kiinni jääminen johtuu tästä. Kaiken pitäisi tapahtua heti ja mielellään nopeasti. Olenko siis päässyt elämässä liian helpolla? Enkö ole joutunut ponnistelemaan saavutuksieni eteen?
Tätä jään pohtimaan ja toivon, että pysyn päätöksessäni nauttia ja olla kiitollinen siitä, mitä minulla jo on. Suosittelen muillekin. Tämäkin on askel kohti muutosta.
Päivä oli ollut mitä ihanin. Aurinko lämmitti ja oli mukava ulkoilla. Kevätsää toi mukanaan uuden alun tuulahduksen ja sen mukana myös muutoksenhalu jälleen kerran heräsi.
Muutoksenhalu on positiivista, jos se tarkoittaa esimerkiksi terveellisempien elämäntapojen noudattamista tai muuten itsestään paremman huolen pitämistä. Minun kohdallani se valitettavan usein tarkoittaa tyytymättömyyttä vallitseviin olosuhteisiin. Meidän asuntomme on liian pieni. Miksi meillä ei ole edes omaa pihaa? Johonkin pitäisi päästä kuopsuttelemaan multaa ja kylvämään siemeniä. Tuonkin huoneen tahtoisin sisustaa uudestaan, mutta kun ei ole rahaa.
Olen huomannut, että jos joitakin toiveita ei ole mahdollista toteuttaa, jään liian helposti kiinni haaveisiini, enkä enää nauti siitä, mitä minulla jo on. Heräsin tähän totuuteen eilen illalla ja päätin vaihtaa asennetta. Olo helpotti huomattavasti.
En voi kuitenkaan olla pohtimatta, mahdanko olla yksin tällaisen piirteen kanssa? Olen kärsimätön ihminen, joten luultavasti haaveisiin kiinni jääminen johtuu tästä. Kaiken pitäisi tapahtua heti ja mielellään nopeasti. Olenko siis päässyt elämässä liian helpolla? Enkö ole joutunut ponnistelemaan saavutuksieni eteen?
Tätä jään pohtimaan ja toivon, että pysyn päätöksessäni nauttia ja olla kiitollinen siitä, mitä minulla jo on. Suosittelen muillekin. Tämäkin on askel kohti muutosta.
maanantai 26. helmikuuta 2007
Elämä on blogia ihmeellisempää
Heti ei uskoisi, mutta näin se on. Edellinen kirjoitus on näemmä naputeltu jo yli kuukausi sitten. Häpeällistä. En silti koe olevani tilivelvollinen uskolliselle lukijakunnalleni, sillä virallisesti olen haastanut kaikki tuntemani bloggaajat (vähän pyöristin alaspäin) kertomaan itsestään outouksia. Olen osoittanut olevani aktiivinen täällä blogosfäärissä.
Sitäpaitsi... Minulla on jakautunut blogipersoonallisuus(häiriö). Toinen minäni neuloo ja tämä toinen juoksee. Tai väittää juoksevansa. Juoksut on juostu hetkeksi, koska TKL:n ammattitaitoinen kuski katsoi aiheelliseksi teloa polveni konkkauskuntoon. (Milloin järjestetään konkkausmaraton?) Eiköhän tästä kuitenkin vielä aktivoiduta keväthangille hölkkäilemään, jahka olen varmistunut polveni kestävyydestä. Tarttis päästä joulukiloja sulattelemaan...
Mutta tuosta jakautuneesta. Jos luet vain tätä blogia, et koskaan saa tietää, mitä toinen minäni puuhailee. Eikö olekin jännittävää! Riippuu tietysti sinusta, otatko asiasta selvää, vai jäätkö miettimään ikuisiksi ajoiksi salattuja silmukoitani.
Kuten saatat huomata, sanallinen nerouteni on ehdottomasti kärsinyt inflaation. Koita pärjätä.
Sitäpaitsi... Minulla on jakautunut blogipersoonallisuus(häiriö). Toinen minäni neuloo ja tämä toinen juoksee. Tai väittää juoksevansa. Juoksut on juostu hetkeksi, koska TKL:n ammattitaitoinen kuski katsoi aiheelliseksi teloa polveni konkkauskuntoon. (Milloin järjestetään konkkausmaraton?) Eiköhän tästä kuitenkin vielä aktivoiduta keväthangille hölkkäilemään, jahka olen varmistunut polveni kestävyydestä. Tarttis päästä joulukiloja sulattelemaan...
Mutta tuosta jakautuneesta. Jos luet vain tätä blogia, et koskaan saa tietää, mitä toinen minäni puuhailee. Eikö olekin jännittävää! Riippuu tietysti sinusta, otatko asiasta selvää, vai jäätkö miettimään ikuisiksi ajoiksi salattuja silmukoitani.
Kuten saatat huomata, sanallinen nerouteni on ehdottomasti kärsinyt inflaation. Koita pärjätä.
perjantai 19. tammikuuta 2007
Elon merkkejä
Niitä ei tarvitse etsiä, joskaan blogi ei viime aikoina ole heijastellut elämäni vilkkautta. Käytän sanaa "vilkkaus" sen sijaan, että puhuisin kiireestä, koska elämän tämänhetkiset kiireet ovat mielestäni positiivisia.
Töissä on sopivasti aktiviteettia, mieli pysyy virkeänä. Vapaa-ajalla perheen lisäksi työllistävät edelleen webbihommat sekä tehtävät appimiehen (en tykkää sanoa ketään ukoksi) vaalikampanjassa. Kaiken tämän päälle on iskenyt asuntokuume ja jonkinlainen muutoksen kaipuu. Pois kaupungista haikaa mieli. Olisi kuitenkin näppärää asua keskustan palveluiden lähellä, mutta pienellä paikalla. Ikaalinen voisi olla hyvä vaihtoehto.
Haaveen, joka on kovaa kyytiä muuttumassa suunnitelmaksi, järkevyydestä en osaa sanoa mitään. Luulen, että olen sitä paitsi aika jäävi siihen hommaan. Jos haaveilee jostakin, tapana on nähdä vain haaveen toteutumiseen tähtäävät yksityiskohdat. Oikeastaan haavetta vastaan taistelevat asiatkin kyllä huomaa, mutta tapani mukaan ajattelen niistä, että ne ovat vain pieniä kuoppia tiellä eivätkä sellaiset matkantekoa estä. Tämän muuten ovat huomanneet ne, jotka ovat autoillen kyläilleet meillä. Lumen myötä pihatien kuoppatilanne on tosin taas helpottanut, mutta auta armias, kun tulee kevät!
Palatakseni aiheeseen, eli elon merkkeihin, tämä blogi on omasta epäaktiivisuudestani huolimatta pysynyt varsin vireänä. Kävijöitä on riittänyt, joskaan vierailuajat eivät ehkä ole olleet kaikkein pisimpiä. Eihän ole mitään syytä viettää sivulla aikaa, jos kerran mitään uutta antia täällä ei ole.
Niin, kyllä vain: olen nuuskinut teidän kävijöiden toimintaa blogissani, mutta älä huoli, lukija rakas, se on nyt ohi. Vaihdoin moraalisista syistä kävijälaskurini toiseen, koska Sitemeter alkoi toistuvasti näyttää mainoksia, jotka sotivat arvomaailmaani vastaan. En mielelläni anna itsestäni sellaista kuvaa, että vietän aikaani nenä jonkun toisen etupuskurissa kiinni. Niinpä vaihdoin SuperCGI-kävijälaskuriin, joka kertoo vain sen, kuinka monta kävijää sivustolla käy, mutta ei sitä, keitä he ovat ja miten he tiensä tänne ovat löytäneet. Siksipä ehdotankin, että jätät itsestäsi jälkiä. Kommentoi, kritisoi tai jätä tervehdys muuten vain. Ei haittaa, vaikken sinua tuntisi. Olisi kiva tietää, kuinka etäältä maantieteellisesti blogiini päädytään.
Whii!
Töissä on sopivasti aktiviteettia, mieli pysyy virkeänä. Vapaa-ajalla perheen lisäksi työllistävät edelleen webbihommat sekä tehtävät appimiehen (en tykkää sanoa ketään ukoksi) vaalikampanjassa. Kaiken tämän päälle on iskenyt asuntokuume ja jonkinlainen muutoksen kaipuu. Pois kaupungista haikaa mieli. Olisi kuitenkin näppärää asua keskustan palveluiden lähellä, mutta pienellä paikalla. Ikaalinen voisi olla hyvä vaihtoehto.
Haaveen, joka on kovaa kyytiä muuttumassa suunnitelmaksi, järkevyydestä en osaa sanoa mitään. Luulen, että olen sitä paitsi aika jäävi siihen hommaan. Jos haaveilee jostakin, tapana on nähdä vain haaveen toteutumiseen tähtäävät yksityiskohdat. Oikeastaan haavetta vastaan taistelevat asiatkin kyllä huomaa, mutta tapani mukaan ajattelen niistä, että ne ovat vain pieniä kuoppia tiellä eivätkä sellaiset matkantekoa estä. Tämän muuten ovat huomanneet ne, jotka ovat autoillen kyläilleet meillä. Lumen myötä pihatien kuoppatilanne on tosin taas helpottanut, mutta auta armias, kun tulee kevät!
Palatakseni aiheeseen, eli elon merkkeihin, tämä blogi on omasta epäaktiivisuudestani huolimatta pysynyt varsin vireänä. Kävijöitä on riittänyt, joskaan vierailuajat eivät ehkä ole olleet kaikkein pisimpiä. Eihän ole mitään syytä viettää sivulla aikaa, jos kerran mitään uutta antia täällä ei ole.
Niin, kyllä vain: olen nuuskinut teidän kävijöiden toimintaa blogissani, mutta älä huoli, lukija rakas, se on nyt ohi. Vaihdoin moraalisista syistä kävijälaskurini toiseen, koska Sitemeter alkoi toistuvasti näyttää mainoksia, jotka sotivat arvomaailmaani vastaan. En mielelläni anna itsestäni sellaista kuvaa, että vietän aikaani nenä jonkun toisen etupuskurissa kiinni. Niinpä vaihdoin SuperCGI-kävijälaskuriin, joka kertoo vain sen, kuinka monta kävijää sivustolla käy, mutta ei sitä, keitä he ovat ja miten he tiensä tänne ovat löytäneet. Siksipä ehdotankin, että jätät itsestäsi jälkiä. Kommentoi, kritisoi tai jätä tervehdys muuten vain. Ei haittaa, vaikken sinua tuntisi. Olisi kiva tietää, kuinka etäältä maantieteellisesti blogiini päädytään.
Whii!
tiistai 19. joulukuuta 2006
maanantai 11. joulukuuta 2006
Kiire, kiire, kiire, kiire, kiire, kiire, kiiiireee
(Tarkkaa notaatiota otsikon sävelkululle on hankala antaa näin netitse.)
Suoraan sanottuna: tämä on hirveää. Viime viikot ovat olleet yhtä kilpajuoksua ajan kanssa. En olisi uskonut syksyllä ajautuvani vielä tähän jamaan. Katsokaa nyt, kuvituskin suoraan clipartista!
Niin se nyt vain on. Siis kiire. Jos tästä viikosta selviän hengissä, on paljon voitettu.
Ja silti oli aikaa avautua tänne.
perjantai 8. joulukuuta 2006
Tympeä joulukuu
En aio valittaa siitä, miten masentavaa on, kun lähestytään joulukuun puoliväliä ja taivaalta tulee vettä kuin aisaa. Vähemmästäkin painuu mieli maahan ja alkaa kaikenpäiväinen kiire nujertaa naista hyvää tahtia.
Taisin silti valittaa?
Aamun ruuhkassa totesin perillisilleni, että ette taida päästä tänään pihalle. Siihen vaadittiin tarkennusta, joten sanoin, että kun on näin karsee keli. Vanhempi ääni takapenkiltä kysyi vähän asenteellisesti: "Äiti, mikä tässä kelissä on niin karseeta?"
Vuodenaika?
Taisin silti valittaa?
Aamun ruuhkassa totesin perillisilleni, että ette taida päästä tänään pihalle. Siihen vaadittiin tarkennusta, joten sanoin, että kun on näin karsee keli. Vanhempi ääni takapenkiltä kysyi vähän asenteellisesti: "Äiti, mikä tässä kelissä on niin karseeta?"
Vuodenaika?
maanantai 6. marraskuuta 2006
Sellainen päivä
Elämässä on Sellaisia päiviä. Ominaista niille on, että ainakin osa asioista jättää sujumatta normaalin kaavan mukaan. Yleensä niihin liittyy myös tapahtumia tai asioita, joita ei normaalisti tule kokeneeksi. Ja lopuksi jokin asia vielä kruunaa Sellaisen päivän.
Tänään oli yksi Sellainen päivä. Valitettavasti Se ei ollut positiivista. Aamulla sain auton ihanasti aivan työpaikan oven viereen parkkiin. Seuraavaksi huomasin, että työavaimet olivat jääneet kotiin. Tämän vuoksi jouduin kiertämään koko kampuksen päästäkseni työhuoneelleni vain todetakseni, ettei kukaan kolleegoistani ollut vielä tullut töihin päästääkseen minua sisälle. Asia ei kasvanut sen suuremmaksi. Työkaverit saapuivat aikaanaan.
Kiireinen työpäivä ei sinällään tuottanut yllätyksiä. Töiden jälkeen odottelin jonkin aikaa bussilla saapuvaa sukulaista. Kyttäsin autossa bussipysäkin lähellä olevalla parkkipaikalla. Parkkipaikka kuului varsin viihtyisälle puutaloyhtiölle. Tilaa oli yllin kyllin, eikä pysäköintikieltoa saati pysähtymiskieltoa missään. Tiedostin, että tyhjäkäytin autoani taloyhtiön asukkaille varatussa parkkiruudussa, mutta aikomukseni ei ollut jäädä ruutuun ikuisiksi ajoiksi. Sitä paitsi uskoin vakaasti voivani väistää, mikäli ruudun omistaja olisi sattunut paikalle.
Ei sattunut, mutta sen sijaan sukulaistani ennen bussilla paikalle saapunut täti-ihminen koki velvollisuudekseen tulla nenäänsä nyrpistäen toteamaan: "Nämä paikat on varattu taloyhtiön käyttöön." Kohteliaasti vastasin, ettei aikomukseni ollut pysäköidä sen hetkiseen sijaintiini. Vastaukseksi sain perin tamperelaisen tokaisun: "Niin ihan tiaroks vaan, ettei kannattais pysährellä." Tästä tulkitsin, että täti-ihmisen mielestä pihassa pysähtyminen oli kiellettyä. Oli liikennemerkkejä tai ei, tädin sana oli laki. Hetkisen harmista pihistyäni siirryin tiensyrjään jatkamaan odottelua. (Tietenkään en siirtynyt saman tien, ettei täti olisi saanut erävoittoa.)
Parkkiepisodin jälkeen suuntana oli kauppa. Reissu sujui hyvin, mutta Sellainen päivä sai jatkoa, kun huomasin kassojen jälkeen olevani jumissa: edessäni oli kahden ostoskärryn muodostama sola, josta en suin surminkaan olisi mahtunut pujahtamaan ilman suurta rohkeutta. Huolimatta aiemmin saamastani tylystä kohtelusta (ei kaupassa, vaan ruudussa), rohkaisin mieleni ja ehdotin toisen kärryn omistajalle, josko kärryä voisi hiukan siirtää. Seuraus oli miellyttävä. Omistaja nyökkäsi hymyillen, tai mistä minä tiedän, kun hän oli minuun nähden selin ja heilui tavaroitaan pakatessaan muutenkin, mutta yhtä kaikki hän siirsi kärryjä hiukan. Ehdin jo ajatella, että sehän meni hyvin. Sitten huomasin, että solan toinen osapuoli lähti tismalleen samaan aikaan liikkeelle kuin suoritin ohituksen ja alkoi sinnikkäästi kiilata minua kohti. Minä pidin pintani ja rynnistin ulko-ovelle ennen häntä. (Olisittepa nähneet päättäväisen ilmeeni!)
Tuo kruunasi Sellaisen päivän. Tavallisena päivänä tuskin olisin kiinnittänyt moiseen mitään huomiota, mutta nyt muiden asioiden aiheuttaman ketjun jatkeena ja voitoistani huolimatta tapahtuma lisäsi harmia ja sai minut tuntemaan itseni Vähäpätöiseksi ja Ylimääräiseksi. Loppuillan pysyttelin kotona ja katsoin Disneyn Kaunottaren ja Hirviön.
Tänään oli yksi Sellainen päivä. Valitettavasti Se ei ollut positiivista. Aamulla sain auton ihanasti aivan työpaikan oven viereen parkkiin. Seuraavaksi huomasin, että työavaimet olivat jääneet kotiin. Tämän vuoksi jouduin kiertämään koko kampuksen päästäkseni työhuoneelleni vain todetakseni, ettei kukaan kolleegoistani ollut vielä tullut töihin päästääkseen minua sisälle. Asia ei kasvanut sen suuremmaksi. Työkaverit saapuivat aikaanaan.
Kiireinen työpäivä ei sinällään tuottanut yllätyksiä. Töiden jälkeen odottelin jonkin aikaa bussilla saapuvaa sukulaista. Kyttäsin autossa bussipysäkin lähellä olevalla parkkipaikalla. Parkkipaikka kuului varsin viihtyisälle puutaloyhtiölle. Tilaa oli yllin kyllin, eikä pysäköintikieltoa saati pysähtymiskieltoa missään. Tiedostin, että tyhjäkäytin autoani taloyhtiön asukkaille varatussa parkkiruudussa, mutta aikomukseni ei ollut jäädä ruutuun ikuisiksi ajoiksi. Sitä paitsi uskoin vakaasti voivani väistää, mikäli ruudun omistaja olisi sattunut paikalle.
Ei sattunut, mutta sen sijaan sukulaistani ennen bussilla paikalle saapunut täti-ihminen koki velvollisuudekseen tulla nenäänsä nyrpistäen toteamaan: "Nämä paikat on varattu taloyhtiön käyttöön." Kohteliaasti vastasin, ettei aikomukseni ollut pysäköidä sen hetkiseen sijaintiini. Vastaukseksi sain perin tamperelaisen tokaisun: "Niin ihan tiaroks vaan, ettei kannattais pysährellä." Tästä tulkitsin, että täti-ihmisen mielestä pihassa pysähtyminen oli kiellettyä. Oli liikennemerkkejä tai ei, tädin sana oli laki. Hetkisen harmista pihistyäni siirryin tiensyrjään jatkamaan odottelua. (Tietenkään en siirtynyt saman tien, ettei täti olisi saanut erävoittoa.)
Parkkiepisodin jälkeen suuntana oli kauppa. Reissu sujui hyvin, mutta Sellainen päivä sai jatkoa, kun huomasin kassojen jälkeen olevani jumissa: edessäni oli kahden ostoskärryn muodostama sola, josta en suin surminkaan olisi mahtunut pujahtamaan ilman suurta rohkeutta. Huolimatta aiemmin saamastani tylystä kohtelusta (ei kaupassa, vaan ruudussa), rohkaisin mieleni ja ehdotin toisen kärryn omistajalle, josko kärryä voisi hiukan siirtää. Seuraus oli miellyttävä. Omistaja nyökkäsi hymyillen, tai mistä minä tiedän, kun hän oli minuun nähden selin ja heilui tavaroitaan pakatessaan muutenkin, mutta yhtä kaikki hän siirsi kärryjä hiukan. Ehdin jo ajatella, että sehän meni hyvin. Sitten huomasin, että solan toinen osapuoli lähti tismalleen samaan aikaan liikkeelle kuin suoritin ohituksen ja alkoi sinnikkäästi kiilata minua kohti. Minä pidin pintani ja rynnistin ulko-ovelle ennen häntä. (Olisittepa nähneet päättäväisen ilmeeni!)
Tuo kruunasi Sellaisen päivän. Tavallisena päivänä tuskin olisin kiinnittänyt moiseen mitään huomiota, mutta nyt muiden asioiden aiheuttaman ketjun jatkeena ja voitoistani huolimatta tapahtuma lisäsi harmia ja sai minut tuntemaan itseni Vähäpätöiseksi ja Ylimääräiseksi. Loppuillan pysyttelin kotona ja katsoin Disneyn Kaunottaren ja Hirviön.
perjantai 3. marraskuuta 2006
Neuroottista elämää
Otsikko sopii huonosti tekstikokonaisuuteen, mutta viittaan sillä blogiaktiivisuuteeni. Se on kärsinyt, koska olen ollut aikeissa kirjoittaa matkastani Suureen Maailmaan, mutten ole saanut aikaiseksi. Tuon aiheen jälkeen mieleeni on tullut monta uutta syytä blogata, mutta en ole voinut kirjoittaa uusista aiheista, ennen kuin olen purkanut vanhat ajatukset kirjalliseen muotoon. Neuroosi?
Yhtä kaikki, nyt iskin taas sormeni näppäimistölle. Edellisen merkinnän jälkeen on tapahtunut ainakin:
Ehkä merkittävin luetelman tapahtumista on käyntini ulkomailla. En ole nimittäin tehnyt moista vuosikausiin. Britteinsaarilla en ole tainnut poiketa kuunaan.
Kokemus oli mukava. Olin epäilyttävän näköinen ja jouduin heti Helsingissä turvatarkastettavaksi. En jäänyt kiinni.
Oxford oli hieno. Tykkäsin. Heathrow oli suuri ja palatessa Helsingin kone myöhässä. Läppärilaukku joutui ruumaan, mutta onneksi kone mahtui käsimatkatavaroihin. Ruumassa olleet matkatavarat tulivat kotiin vasta seuraavana päivänä. Säästyinpä kantamiselta. Matkustaminen oli kivaa ja voisin kokeilla toistekin. (Tässä mainittakoon, että myös konferenssi oli erittäin antoisa. Suosittelen.)
Talvikin on ihana! Tänään paistaa aurinko ja pakkasta on sopivasti. Loistava keli nousta hevosen selkään.
Autoilu talvella on oma lukunsa. Tähän mennessä katastrofeilta on kuitenkin vältytty. Sisätilanlämmitin olisi kyllä kiva. Pitää ottaa yhteyttä asentajaan.
Syystä että bloggaaminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle, on ajatuksia vaikea koota ja pitää koossa. Siksipä vaikenen ja totean, että ihmiselämä on arvaamaton: koskaan ei tiedä.
Yhtä kaikki, nyt iskin taas sormeni näppäimistölle. Edellisen merkinnän jälkeen on tapahtunut ainakin:
- kävin Englannissa
- Tampere United voitti mestaruuden
- talvi tuli
Ehkä merkittävin luetelman tapahtumista on käyntini ulkomailla. En ole nimittäin tehnyt moista vuosikausiin. Britteinsaarilla en ole tainnut poiketa kuunaan.
Kokemus oli mukava. Olin epäilyttävän näköinen ja jouduin heti Helsingissä turvatarkastettavaksi. En jäänyt kiinni.
Oxford oli hieno. Tykkäsin. Heathrow oli suuri ja palatessa Helsingin kone myöhässä. Läppärilaukku joutui ruumaan, mutta onneksi kone mahtui käsimatkatavaroihin. Ruumassa olleet matkatavarat tulivat kotiin vasta seuraavana päivänä. Säästyinpä kantamiselta. Matkustaminen oli kivaa ja voisin kokeilla toistekin. (Tässä mainittakoon, että myös konferenssi oli erittäin antoisa. Suosittelen.)
Talvikin on ihana! Tänään paistaa aurinko ja pakkasta on sopivasti. Loistava keli nousta hevosen selkään.
Autoilu talvella on oma lukunsa. Tähän mennessä katastrofeilta on kuitenkin vältytty. Sisätilanlämmitin olisi kyllä kiva. Pitää ottaa yhteyttä asentajaan.
Syystä että bloggaaminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle, on ajatuksia vaikea koota ja pitää koossa. Siksipä vaikenen ja totean, että ihmiselämä on arvaamaton: koskaan ei tiedä.
lauantai 7. lokakuuta 2006
Aikakäsitys
Jo jonkin aikaa on allekirjoittaneen pitänyt kirjoittaa kiireestä ja niukasta vapaa-ajasta. Syy kirjoittamisen viivästymiseen on yksinkertainen: en ole ehtinyt.
Yleisesti tunnustettu asia on, että nykyihmisellä on kiire. Kiire on ihan joka puolella läsnä. Itselläni kaava menee kuta kuinkin näin:
Kiireeseen voi olla monenlaisia syitä. Joku haalii kalenterinsa yksinkertaisesti liian täyteen, toinen taas jättää asioihin ryhtymiset aina viime tippaan. Itse veikkaan kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Paremmalla aikatauluttamisella ei kiirettä varmaankaan pääsisi syntymään. On oikeasti rasittavaa olla "aina myöhässä joka paikasta". Myöhästymisen ei tarvitse edes olla todellista, vaan ajatus siitä, että joutuu siirtymään paikasta tai asiasta toiseen kiireellä, on rasittavaa.
Läheisesti kiireeseen ja myöhästelyyn liittyy optimistinen aikakäsitys. Se on tavallaan sukua perinteisille lineaariselle ja sykliselle aikakäsitykselle. Toisaalta luulen, että kannatti ihminen kumpaa suuntausta tahansa, optimistinen aikakäsitys saattaa muodostua ongelmaksi.
Keksimme termin, kun istuimme erään työprojektin päätöspalaverissa hienossa ravintolassa. En ollut muistanut ajoissa peruuttaa ratsastustuntiani, joka sijoittui ajallisesti kolme tuntia ravintolaillan alkamisen jälkeen. Käytännössä minun täytyi palaveerata ja syödä kolmen ruokalajin illallinen (kaikessa rauhassa tietenkin, koska ei olisi ollut korrektia hoputtaa kanssasyöjiä) kahdessa tunnissa ja tämän jälkeen ajaa talla pohjassa naapurikuntaan ja vaihtaa vaatetus samalla.
Kyydissäni naapurikuntaan tuli myös samaisessa palaverissa ollut ystäväni, jonka kanssa optimistisen aikakäsityksen termi syntyi. Asia nousi esille, kun ohitustieltä nousevassa rampissa vedin hurjaa kyytiä takkia ja paitaa päältäni ja rampin jälkeen olevissa liikennevaloissa pujottelin urheilupaitaa ylleni – turvavyö kiinni tietenkin. Ehdin kuin ehdinkin lopulta hyppäämään karvaooppelin kyytiin viime hetkellä.
Tämä kokemus oli aika opettavainen. Sanapari "optimistinen aikakäsitys" häivähtää mielessäni joka kerta, kun suunnittelen aikataulujani. Siitä huolimatta törmään kiireeseen päivittäin. Ehkä minä kuitenkin jonakin päivänä opin?
Yleisesti tunnustettu asia on, että nykyihmisellä on kiire. Kiire on ihan joka puolella läsnä. Itselläni kaava menee kuta kuinkin näin:
- Aamulla on kiire töihin.
- Töissä on kiire palaveriin.
- Töistä on kiire hakemaan lapsia hoidosta.
- Sitten on kiire kaupan kautta kotiin, että ehtii saada ruuan pöytään, ennen kuin lapset ovat nälästä kiukkuisia kuin ampiaiset.
- Toisinaan seuraavaksi on kiire harrastuksiin ja sieltä taas takaisin kotiin, että ehtii vielä nähdä lapset, ennen kuin ovat nukkumassa.
- Kun lapset on saatu onnellisesti unten maille, onkin itsellä jo kiire nukkumaan, että jaksaa taas aloittaa saman rumban alusta.
Kiireeseen voi olla monenlaisia syitä. Joku haalii kalenterinsa yksinkertaisesti liian täyteen, toinen taas jättää asioihin ryhtymiset aina viime tippaan. Itse veikkaan kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Paremmalla aikatauluttamisella ei kiirettä varmaankaan pääsisi syntymään. On oikeasti rasittavaa olla "aina myöhässä joka paikasta". Myöhästymisen ei tarvitse edes olla todellista, vaan ajatus siitä, että joutuu siirtymään paikasta tai asiasta toiseen kiireellä, on rasittavaa.
Läheisesti kiireeseen ja myöhästelyyn liittyy optimistinen aikakäsitys. Se on tavallaan sukua perinteisille lineaariselle ja sykliselle aikakäsitykselle. Toisaalta luulen, että kannatti ihminen kumpaa suuntausta tahansa, optimistinen aikakäsitys saattaa muodostua ongelmaksi.
Keksimme termin, kun istuimme erään työprojektin päätöspalaverissa hienossa ravintolassa. En ollut muistanut ajoissa peruuttaa ratsastustuntiani, joka sijoittui ajallisesti kolme tuntia ravintolaillan alkamisen jälkeen. Käytännössä minun täytyi palaveerata ja syödä kolmen ruokalajin illallinen (kaikessa rauhassa tietenkin, koska ei olisi ollut korrektia hoputtaa kanssasyöjiä) kahdessa tunnissa ja tämän jälkeen ajaa talla pohjassa naapurikuntaan ja vaihtaa vaatetus samalla.
Kyydissäni naapurikuntaan tuli myös samaisessa palaverissa ollut ystäväni, jonka kanssa optimistisen aikakäsityksen termi syntyi. Asia nousi esille, kun ohitustieltä nousevassa rampissa vedin hurjaa kyytiä takkia ja paitaa päältäni ja rampin jälkeen olevissa liikennevaloissa pujottelin urheilupaitaa ylleni – turvavyö kiinni tietenkin. Ehdin kuin ehdinkin lopulta hyppäämään karvaooppelin kyytiin viime hetkellä.
Tämä kokemus oli aika opettavainen. Sanapari "optimistinen aikakäsitys" häivähtää mielessäni joka kerta, kun suunnittelen aikataulujani. Siitä huolimatta törmään kiireeseen päivittäin. Ehkä minä kuitenkin jonakin päivänä opin?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)