Neuroottista elämää

Otsikko sopii huonosti tekstikokonaisuuteen, mutta viittaan sillä blogiaktiivisuuteeni. Se on kärsinyt, koska olen ollut aikeissa kirjoittaa matkastani Suureen Maailmaan, mutten ole saanut aikaiseksi. Tuon aiheen jälkeen mieleeni on tullut monta uutta syytä blogata, mutta en ole voinut kirjoittaa uusista aiheista, ennen kuin olen purkanut vanhat ajatukset kirjalliseen muotoon. Neuroosi?

Yhtä kaikki, nyt iskin taas sormeni näppäimistölle. Edellisen merkinnän jälkeen on tapahtunut ainakin:

• kävin Englannissa
• Tampere United voitti mestaruuden
  
• talvi tuli

Eipä tuosta vielä oikein listaksi taida olla. Ainakaan luetelman kohdat eivät ole keskenään saman arvoisia. Totta puhuen en esimerkiksi TamUn menestyksestä tietäisi tuon taivaallista, ellen olisi sattunut vanhempieni luona selaamaan urheilukanavaa vahingossa.

Ehkä merkittävin luetelman tapahtumista on käyntini ulkomailla. En ole nimittäin tehnyt moista vuosikausiin. Britteinsaarilla en ole tainnut poiketa kuunaan.

Kokemus oli mukava. Olin epäilyttävän näköinen ja jouduin heti Helsingissä turvatarkastettavaksi. En jäänyt kiinni.

Oxford oli hieno. Tykkäsin. Heathrow oli suuri ja palatessa Helsingin kone myöhässä. Läppärilaukku joutui ruumaan, mutta onneksi kone mahtui käsimatkatavaroihin. Ruumassa olleet matkatavarat tulivat kotiin vasta seuraavana päivänä. Säästyinpä kantamiselta. Matkustaminen oli kivaa ja voisin kokeilla toistekin. (Tässä mainittakoon, että myös konferenssi oli erittäin antoisa. Suosittelen.)

Talvikin on ihana! Tänään paistaa aurinko ja pakkasta on sopivasti. Loistava keli nousta hevosen selkään.

Autoilu talvella on oma lukunsa. Tähän mennessä katastrofeilta on kuitenkin vältytty. Sisätilanlämmitin olisi kyllä kiva. Pitää ottaa yhteyttä asentajaan.

Syystä että bloggaaminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle, on ajatuksia vaikea koota ja pitää koossa. Siksipä vaikenen ja totean, että ihmiselämä on arvaamaton: koskaan ei tiedä.

Paluu kaupunkiin

Kävimme viikonloppuna Kannuksessa maalla. Huippua! Säät olivat taas mitä suosiollisimmat ja hermot lepäsivät. Olen ehdottomasti maalaisihminen, vaikka koko ikäni olen kaupungissa asunut. Isänäiti asui maatilalla, kun olin pieni. Kuulemani mukaan olen seissyt navetassa jalat mustanaan kärpäsiä ja huokaillut: "Ihanaa..."

Perjantaina ajelin siis tyttöjen kanssa hirveässä helteessä 350 km / 5 h. Puolen tunnin lepohetken jälkeen sitten 1,5 tunnin ratsastus – helteessä sekin. Jo väsytti illemmalla!

Viikonloppu sujui loistavasti marjoja poimien ja muuten vain ulkoillen. Kaksi päivää kului matkustamiseen, joten jäljelle jäävänä yhtenä päivänä ei mitään kovin speciaalia ehditty touhuamaan. Mukavaa oli silti. Tai ehkä juuri siksi.

Luin kesällä vanhasta Apu-lehdestä ekopsykologi Kirsi Salosesta kertovan jutun. Hän mainostaa luontoa ihmiselle tärkeänä hoitomuotona. Ekopsykologiassa ihminen on osa luontoa, mutta luontoyhteys on monilla ihmisillä nykyään heikentynyt. Tästä aiheutuu Salosen mukaan psyykkisiä ongelmia. Tiedä sitten niistä, mutta sen olen huomannut, että jos oleilen paljon luonnon helmassa kuten maalla, näen silmät sulkiessani kaiken laisia kasvinkuvatuksia ja pörriäisiä. Sen sijaan, jos nyt tätä kirjoittaessani suljen silmäni, näen epämääräisiä hahmotelmia webbikamerasta, muistilapuista ja tekstiriveistä. Oli psyykkisiä ongelmia tai ei, mielestäni on mukavampi katsella tuulessa heiluvia heinänkorsia kuin työpöydällä odottavia paperipinoja.

Salosen mukaan jo pieni viite luonnosta, kuten työpöydällä oleva kuva luontomaisemasta, auttaa palauttamaan yhteyttä luontoon. Kuinkahan vahingollinen psyykelleni mahtaa olla edessäni oleva kortti, jossa sammakko on lasipullon sisällä ja nähdäkseni koettaa kiivetä sieltä pois?

Toivottavasti Sinä, arvoisa lukija, pääset pian pois koneelta ja luonnon helmaan. Ei siellä kauaa tarvitse viipyä, niin yhteys tulee takaisin. Siitä pitävät vuorollaan huolen polttava aurinko, inisevät hyttyset ja ympärillä pörräävät paarmat. Leppoisia hetkiä!