Kun haaveet rajoittavat

Tapahtui keväisenä sunnuntai-iltana.

Päivä oli ollut mitä ihanin. Aurinko lämmitti ja oli mukava ulkoilla. Kevätsää toi mukanaan uuden alun tuulahduksen ja sen mukana myös muutoksenhalu jälleen kerran heräsi.

Muutoksenhalu on positiivista, jos se tarkoittaa esimerkiksi terveellisempien elämäntapojen noudattamista tai muuten itsestään paremman huolen pitämistä. Minun kohdallani se valitettavan usein tarkoittaa tyytymättömyyttä vallitseviin olosuhteisiin. Meidän asuntomme on liian pieni. Miksi meillä ei ole edes omaa pihaa? Johonkin pitäisi päästä kuopsuttelemaan multaa ja kylvämään siemeniä. Tuonkin huoneen tahtoisin sisustaa uudestaan, mutta kun ei ole rahaa.

Olen huomannut, että jos joitakin toiveita ei ole mahdollista toteuttaa, jään liian helposti kiinni haaveisiini, enkä enää nauti siitä, mitä minulla jo on. Heräsin tähän totuuteen eilen illalla ja päätin vaihtaa asennetta. Olo helpotti huomattavasti.

En voi kuitenkaan olla pohtimatta, mahdanko olla yksin tällaisen piirteen kanssa? Olen kärsimätön ihminen, joten luultavasti haaveisiin kiinni jääminen johtuu tästä. Kaiken pitäisi tapahtua heti ja mielellään nopeasti. Olenko siis päässyt elämässä liian helpolla? Enkö ole joutunut ponnistelemaan saavutuksieni eteen?

Tätä jään pohtimaan ja toivon, että pysyn päätöksessäni nauttia ja olla kiitollinen siitä, mitä minulla jo on. Suosittelen muillekin. Tämäkin on askel kohti muutosta.

Elon merkkejä

Niitä ei tarvitse etsiä, joskaan blogi ei viime aikoina ole heijastellut elämäni vilkkautta. Käytän sanaa "vilkkaus" sen sijaan, että puhuisin kiireestä, koska elämän tämänhetkiset kiireet ovat mielestäni positiivisia.

Töissä on sopivasti aktiviteettia, mieli pysyy virkeänä. Vapaa-ajalla perheen lisäksi työllistävät edelleen webbihommat sekä tehtävät appimiehen (en tykkää sanoa ketään ukoksi) vaalikampanjassa. Kaiken tämän päälle on iskenyt asuntokuume ja jonkinlainen muutoksen kaipuu. Pois kaupungista haikaa mieli. Olisi kuitenkin näppärää asua keskustan palveluiden lähellä, mutta pienellä paikalla. Ikaalinen voisi olla hyvä vaihtoehto.

Haaveen, joka on kovaa kyytiä muuttumassa suunnitelmaksi, järkevyydestä en osaa sanoa mitään. Luulen, että olen sitä paitsi aika jäävi siihen hommaan. Jos haaveilee jostakin, tapana on nähdä vain haaveen toteutumiseen tähtäävät yksityiskohdat. Oikeastaan haavetta vastaan taistelevat asiatkin kyllä huomaa, mutta tapani mukaan ajattelen niistä, että ne ovat vain pieniä kuoppia tiellä eivätkä sellaiset matkantekoa estä. Tämän muuten ovat huomanneet ne, jotka ovat autoillen kyläilleet meillä. Lumen myötä pihatien kuoppatilanne on tosin taas helpottanut, mutta auta armias, kun tulee kevät!

Palatakseni aiheeseen, eli elon merkkeihin, tämä blogi on omasta epäaktiivisuudestani huolimatta pysynyt varsin vireänä. Kävijöitä on riittänyt, joskaan vierailuajat eivät ehkä ole olleet kaikkein pisimpiä. Eihän ole mitään syytä viettää sivulla aikaa, jos kerran mitään uutta antia täällä ei ole.

Niin, kyllä vain: olen nuuskinut teidän kävijöiden toimintaa blogissani, mutta älä huoli, lukija rakas, se on nyt ohi. Vaihdoin moraalisista syistä kävijälaskurini toiseen, koska Sitemeter alkoi toistuvasti näyttää mainoksia, jotka sotivat arvomaailmaani vastaan. En mielelläni anna itsestäni sellaista kuvaa, että vietän aikaani nenä jonkun toisen etupuskurissa kiinni. Niinpä vaihdoin SuperCGI-kävijälaskuriin, joka kertoo vain sen, kuinka monta kävijää sivustolla käy, mutta ei sitä, keitä he ovat ja miten he tiensä tänne ovat löytäneet. Siksipä ehdotankin, että jätät itsestäsi jälkiä. Kommentoi, kritisoi tai jätä tervehdys muuten vain. Ei haittaa, vaikken sinua tuntisi. Olisi kiva tietää, kuinka etäältä maantieteellisesti blogiini päädytään.

Whii!

Tympeä joulukuu

En aio valittaa siitä, miten masentavaa on, kun lähestytään joulukuun puoliväliä ja taivaalta tulee vettä kuin aisaa. Vähemmästäkin painuu mieli maahan ja alkaa kaikenpäiväinen kiire nujertaa naista hyvää tahtia.

Taisin silti valittaa?

Aamun ruuhkassa totesin perillisilleni, että ette taida päästä tänään pihalle. Siihen vaadittiin tarkennusta, joten sanoin, että kun on näin karsee keli. Vanhempi ääni takapenkiltä kysyi vähän asenteellisesti: "Äiti, mikä tässä kelissä on niin karseeta?"

Vuodenaika?

Sellainen päivä

Elämässä on Sellaisia päiviä. Ominaista niille on, että ainakin osa asioista jättää sujumatta normaalin kaavan mukaan. Yleensä niihin liittyy myös tapahtumia tai asioita, joita ei normaalisti tule kokeneeksi. Ja lopuksi jokin asia vielä kruunaa Sellaisen päivän.

Tänään oli yksi Sellainen päivä. Valitettavasti Se ei ollut positiivista. Aamulla sain auton ihanasti aivan työpaikan oven viereen parkkiin. Seuraavaksi huomasin, että työavaimet olivat jääneet kotiin. Tämän vuoksi jouduin kiertämään koko kampuksen päästäkseni työhuoneelleni vain todetakseni, ettei kukaan kolleegoistani ollut vielä tullut töihin päästääkseen minua sisälle. Asia ei kasvanut sen suuremmaksi. Työkaverit saapuivat aikaanaan.

Kiireinen työpäivä ei sinällään tuottanut yllätyksiä. Töiden jälkeen odottelin jonkin aikaa bussilla saapuvaa sukulaista. Kyttäsin autossa bussipysäkin lähellä olevalla parkkipaikalla. Parkkipaikka kuului varsin viihtyisälle puutaloyhtiölle. Tilaa oli yllin kyllin, eikä pysäköintikieltoa saati pysähtymiskieltoa missään. Tiedostin, että tyhjäkäytin autoani taloyhtiön asukkaille varatussa parkkiruudussa, mutta aikomukseni ei ollut jäädä ruutuun ikuisiksi ajoiksi. Sitä paitsi uskoin vakaasti voivani väistää, mikäli ruudun omistaja olisi sattunut paikalle.

Ei sattunut, mutta sen sijaan sukulaistani ennen bussilla paikalle saapunut täti-ihminen koki velvollisuudekseen tulla nenäänsä nyrpistäen toteamaan: "Nämä paikat on varattu taloyhtiön käyttöön." Kohteliaasti vastasin, ettei aikomukseni ollut pysäköidä sen hetkiseen sijaintiini. Vastaukseksi sain perin tamperelaisen tokaisun: "Niin ihan tiaroks vaan, ettei kannattais pysährellä." Tästä tulkitsin, että täti-ihmisen mielestä pihassa pysähtyminen oli kiellettyä. Oli liikennemerkkejä tai ei, tädin sana oli laki. Hetkisen harmista pihistyäni siirryin tiensyrjään jatkamaan odottelua. (Tietenkään en siirtynyt saman tien, ettei täti olisi saanut erävoittoa.)

Parkkiepisodin jälkeen suuntana oli kauppa. Reissu sujui hyvin, mutta Sellainen päivä sai jatkoa, kun huomasin kassojen jälkeen olevani jumissa: edessäni oli kahden ostoskärryn muodostama sola, josta en suin surminkaan olisi mahtunut pujahtamaan ilman suurta rohkeutta. Huolimatta aiemmin saamastani tylystä kohtelusta (ei kaupassa, vaan ruudussa), rohkaisin mieleni ja ehdotin toisen kärryn omistajalle, josko kärryä voisi hiukan siirtää. Seuraus oli miellyttävä. Omistaja nyökkäsi hymyillen, tai mistä minä tiedän, kun hän oli minuun nähden selin ja heilui tavaroitaan pakatessaan muutenkin, mutta yhtä kaikki hän siirsi kärryjä hiukan. Ehdin jo ajatella, että sehän meni hyvin. Sitten huomasin, että solan toinen osapuoli lähti tismalleen samaan aikaan liikkeelle kuin suoritin ohituksen ja alkoi sinnikkäästi kiilata minua kohti. Minä pidin pintani ja rynnistin ulko-ovelle ennen häntä. (Olisittepa nähneet päättäväisen ilmeeni!)

Tuo kruunasi Sellaisen päivän. Tavallisena päivänä tuskin olisin kiinnittänyt moiseen mitään huomiota, mutta nyt muiden asioiden aiheuttaman ketjun jatkeena ja voitoistani huolimatta tapahtuma lisäsi harmia ja sai minut tuntemaan itseni Vähäpätöiseksi ja Ylimääräiseksi. Loppuillan pysyttelin kotona ja katsoin Disneyn Kaunottaren ja Hirviön.

Melkein vankilassa

Nyt se tapahtui. Jouduin vankilaan – melkein. Sieluni silmin näin perheeni allapäin tapaamassa minua muovisen ikkunan takaa. Tiedäthän, sellaisessa kopissa, jossa toinen istuu pleksin takana ja puhelinluurin välityksellä saadaan ääni kulkemaan seinän toiselle puolelle.

Mitenhän muuten on, olisinko niin kieromielinen, etten nostaisikaan luuria? Ajattele, miten herkullinen tilanne: joku on tullut tapaamaan sinua ja on siinä aivan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Hän yrittää sanoa sinulle jotakin, muttei tietenkään saa ääntään kuuluville, ellet itse nosta kuuloketta kuullaksesi. Siinä hän yrittää, sinä et vastaa, eikä hän tietenkään voi asialle mitään. Lopulta, kun vieraisille tullut henkilö hermostuu ja alkaa paukuttaa pleksiä, vartijat tulevat ja pidättävät hänet. Lopulta hän saa äänensä kuuluville – viereisestä sellistä.

Mutta siihen minun tapaukseeni... Ajelin siis Atalassa kohti anoppilaa. Mainittakoon, että olen samaista reittiä ajanut monet kerrat aiemminkin. Nopeuteni oli juuri kohdallaan enkä osannut lainkaan aavistaa piakkoin rikkovani liikennesääntöjä. Pysähdyin kääntyäkseni T-risteyksessä vasemmalle. Ajoin siis T:n toisesta sakarasta, joten vaihtoehtoina olisi ollut ajaa suoraan tai kääntyä vasemmalle. Tarpeeni kohdistui vasemmalle kääntyvään tiehen ja jouduin tietenkin pysähtymään odottamaan kääntymisvuoroa. Tie oli tuohon aikaan melko vilkas ja jouduin ylittämään vastaantulijoiden kaistan.

Siinä odotellessani pistin merkille, että vastaan tulevassa autojonossa on myös poliisiauto. Kunniallinen kansalainen kun olen, poliisiauton näkeminen sai aikaan reaktion: "nopeus, turvavyö, valot, hyvä ryhti." Tällä kertaa missään ei voinut olla vikaa, koska olin muistanut myös laittaa vilkun päälle ja vieläpä oikeaan suuntaan. Minä odottelin siis kaikessa rauhassa. Poliisiauton mennessä ohitseni näin, kuinka autoa ajanut poliisi heristi minulle sormeaan!

Koskapa en milloinkaan ole ottanut yhteen virkavallan kanssa, tämä sormen heristäminen oli kuin raipparangastus lainkuuliaiselle sydämelleni. Perin hämmentyneessä olotilassa ajoin määränpäähäni pohtien, mikä oli voinut mennä vikaan. Olen pohdinnoissani päätynyt seuraavanlaiseen lopputulokseen: minun olisi tuossa risteyksessä pitänyt pysähtyä odottamaan kääntymisvuoroa ehdottomasti ennen suojatietä, eikä sen jälkeen. Jälkeenpäin ajatellen tuo on itsestäänselvä asia. Siinähän minä vilkuttelin vasemmalle keskellä risteystä. Ei ole kumma, jos poliisi vilkuttelee takaisin.

Yhtä kaikki, matka jatkui turvallisesti ja minä olin kokemuksen rikkaampi.