Trallallaa, kevät on tullut!

Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, sanoo vanha sananlasku. Kuinka paljon pitää tipahtaa, ennen kuin voi nuolaista, kysyn minä. Oikeastaan tässä tapauksessa en ole aikeissakaan nuolaista (yäks!), mutta räystäät tiputtelevat jo hyvinkin kohtuullisesti sulia lumia viemäriverkostoon.

Voidaankohan jo virallisesti todeta, että talvi on ohi? Vaaniiko se vielä nurkan takana odottaen hetkeä, jona selättää varomaton kulkija? Aamulla töihin tullessani oikopolkumittari kertoi, että lumipeite on sulanut viimeisen viikon sisällä noin 30 cm. Nilkkureilla ei ollut homma eikä mikään oikaista nurmikentän poikki työpaikalle. Aiemmin on pitänyt ehdottomasti pysytellä polulla, jonka jotkut ystävälliset kaksijalkaiset ovat tampanneet. Jos sattui ottamaan harha-askeleen, tuloksena oli lumella polven korkeudelle topatut farmarihousut.

Tänään kaikki oli kääntynyt toisinpäin. Jos sattui astumaan polulle, oli vaarassa kaatua, koska tiiviiksi tampattu lumi ei sula samalla tavalla kuin luonnon tilassa oleva hanki, vaan jäätyy hengenvaaralliseksi luisteluradaksi. Nyt oli siis parempi talsia hangen puolella, ja vaikka jalassa oli vain nilkkurit, ei lunta mennyt lahkeeseen ollenkaan! Tästäpä teen johtopäätöksen ja virallisesti totean, että

Kevät On Tullut!

Sanoista tekoihin

Viitaten aiempaan merkintääni olen pistänyt toimeksi. Eilen ilmoittauduin Likkojen Lenkin neljännesmaratonille. Pakkohan sitä oli lenkille lähteä.

Kokemus oli mukava. Askel rullasi ja matka taittui. Iltahämärissä oli mukava lenkkeillä. Poljentoa rytmitti mukavasti P.O.D.:n Alive.

Tiedoksi siis sinulle, joka aiemmin otit haasteen vastaan: on aika pistää toimeksi!

Ajankohtaista

Vaaliturnaus käy kuumimmillaan nyt ennakkoäänestyksen alettua. Pidä kiinni oikeuksistasi ja käy äänestämässä. Ei siinä muuta.

Ajankohtaista on myös keväiseksi muuttunut keli. Meidänkin talomme seinään ilmestynyt kyltti kertoo omaa tarinaansa. Jokin siinä saa minut aina ohi kulkiessani mietteliääksi...

Laskentoa

Ailahtelevainen on ihmisen mieli. Ja utelias etenkin. Vaihdoin taas laskuria, koska en millään malta olla urkkimatta, millaista väkeä blogissani käy ja milloin.

Tämä vain tiedoksi.

Elämä on blogia ihmeellisempää

Heti ei uskoisi, mutta näin se on. Edellinen kirjoitus on näemmä naputeltu jo yli kuukausi sitten. Häpeällistä. En silti koe olevani tilivelvollinen uskolliselle lukijakunnalleni, sillä virallisesti olen haastanut kaikki tuntemani bloggaajat (vähän pyöristin alaspäin) kertomaan itsestään outouksia. Olen osoittanut olevani aktiivinen täällä blogosfäärissä.

Sitäpaitsi... Minulla on jakautunut blogipersoonallisuus(häiriö). Toinen minäni neuloo ja tämä toinen juoksee. Tai väittää juoksevansa. Juoksut on juostu hetkeksi, koska TKL:n ammattitaitoinen kuski katsoi aiheelliseksi teloa polveni konkkauskuntoon. (Milloin järjestetään konkkausmaraton?) Eiköhän tästä kuitenkin vielä aktivoiduta keväthangille hölkkäilemään, jahka olen varmistunut polveni kestävyydestä. Tarttis päästä joulukiloja sulattelemaan...

Mutta tuosta jakautuneesta. Jos luet vain tätä blogia, et koskaan saa tietää, mitä toinen minäni puuhailee. Eikö olekin jännittävää! Riippuu tietysti sinusta, otatko asiasta selvää, vai jäätkö miettimään ikuisiksi ajoiksi salattuja silmukoitani.

---

Kuten saatat huomata, sanallinen nerouteni on ehdottomasti kärsinyt inflaation. Koita pärjätä.

Elon merkkejä

Niitä ei tarvitse etsiä, joskaan blogi ei viime aikoina ole heijastellut elämäni vilkkautta. Käytän sanaa "vilkkaus" sen sijaan, että puhuisin kiireestä, koska elämän tämänhetkiset kiireet ovat mielestäni positiivisia.

Töissä on sopivasti aktiviteettia, mieli pysyy virkeänä. Vapaa-ajalla perheen lisäksi työllistävät edelleen webbihommat sekä tehtävät appimiehen (en tykkää sanoa ketään ukoksi) vaalikampanjassa. Kaiken tämän päälle on iskenyt asuntokuume ja jonkinlainen muutoksen kaipuu. Pois kaupungista haikaa mieli. Olisi kuitenkin näppärää asua keskustan palveluiden lähellä, mutta pienellä paikalla. Ikaalinen voisi olla hyvä vaihtoehto.

Haaveen, joka on kovaa kyytiä muuttumassa suunnitelmaksi, järkevyydestä en osaa sanoa mitään. Luulen, että olen sitä paitsi aika jäävi siihen hommaan. Jos haaveilee jostakin, tapana on nähdä vain haaveen toteutumiseen tähtäävät yksityiskohdat. Oikeastaan haavetta vastaan taistelevat asiatkin kyllä huomaa, mutta tapani mukaan ajattelen niistä, että ne ovat vain pieniä kuoppia tiellä eivätkä sellaiset matkantekoa estä. Tämän muuten ovat huomanneet ne, jotka ovat autoillen kyläilleet meillä. Lumen myötä pihatien kuoppatilanne on tosin taas helpottanut, mutta auta armias, kun tulee kevät!

Palatakseni aiheeseen, eli elon merkkeihin, tämä blogi on omasta epäaktiivisuudestani huolimatta pysynyt varsin vireänä. Kävijöitä on riittänyt, joskaan vierailuajat eivät ehkä ole olleet kaikkein pisimpiä. Eihän ole mitään syytä viettää sivulla aikaa, jos kerran mitään uutta antia täällä ei ole.

Niin, kyllä vain: olen nuuskinut teidän kävijöiden toimintaa blogissani, mutta älä huoli, lukija rakas, se on nyt ohi. Vaihdoin moraalisista syistä kävijälaskurini toiseen, koska Sitemeter alkoi toistuvasti näyttää mainoksia, jotka sotivat arvomaailmaani vastaan. En mielelläni anna itsestäni sellaista kuvaa, että vietän aikaani nenä jonkun toisen etupuskurissa kiinni. Niinpä vaihdoin SuperCGI-kävijälaskuriin, joka kertoo vain sen, kuinka monta kävijää sivustolla käy, mutta ei sitä, keitä he ovat ja miten he tiensä tänne ovat löytäneet. Siksipä ehdotankin, että jätät itsestäsi jälkiä. Kommentoi, kritisoi tai jätä tervehdys muuten vain. Ei haittaa, vaikken sinua tuntisi. Olisi kiva tietää, kuinka etäältä maantieteellisesti blogiini päädytään.

Whii!

Uusi vuosi, uudet kuteet

katonkontti.blogspot.com

... siellä ne kutimet on. *bling*

Tule joulu kultainen

Olen valmis, joulu saa tulla. Vielä on paljon puuhaa, mutta mukavaa sellaista. Mielessä on lepo, iloinen yhdessäolo rakkaiden kanssa.

En olisi uskonut, että kiireisten työviikkojen jälkeen pääsisi tällaiseen seesteyden tilaan, mutta näin se vain on. En jaksa enää stressata joulusta, kun stressiä on takana jo niin paljon. Hyvä näin. Joulu on sentään jonkinlainen rauhan juhla.

Siispä rauhallista joulua ihan kaikille!

Toivotteleepi
Leena, joka ottaa nyt piuhat seinästä ja vetäytyy lepoon

Alive

Hengissä ollaan. Ehkä tästä on tarpeen ilmoittaa.

Kiire, kiire, kiire, kiire, kiire, kiire, kiiiireee

(Tarkkaa notaatiota otsikon sävelkululle on hankala antaa näin netitse.)

Suoraan sanottuna: tämä on hirveää. Viime viikot ovat olleet yhtä kilpajuoksua ajan kanssa. En olisi uskonut syksyllä ajautuvani vielä tähän jamaan. Katsokaa nyt, kuvituskin suoraan clipartista!

Niin se nyt vain on. Siis kiire. Jos tästä viikosta selviän hengissä, on paljon voitettu.

Ja silti oli aikaa avautua tänne.

Tympeä joulukuu

En aio valittaa siitä, miten masentavaa on, kun lähestytään joulukuun puoliväliä ja taivaalta tulee vettä kuin aisaa. Vähemmästäkin painuu mieli maahan ja alkaa kaikenpäiväinen kiire nujertaa naista hyvää tahtia.

Taisin silti valittaa?

Aamun ruuhkassa totesin perillisilleni, että ette taida päästä tänään pihalle. Siihen vaadittiin tarkennusta, joten sanoin, että kun on näin karsee keli. Vanhempi ääni takapenkiltä kysyi vähän asenteellisesti: "Äiti, mikä tässä kelissä on niin karseeta?"

Vuodenaika?

Mainostuksen mahtava voima

Tein sen.

Ilmoitin itsestäni. Tarkemmin määriteltynä blogistani. Nyt se löytyy täältä. En sen tarkemmin ajatellut listan mainosarvoa, mutta ajattelin, että nyt on aika virallistaa bloggaamiseni.

Tänään sain kohottaa maljan (tai ei minulla mitään maljaa ole, muutama Mynthon-pastilli vain), sillä Sitemeter kertoo, että blogini vierasmäärä (mittarin lisäyksen jälkeen tosin) on ylittänyt 100 kävijän rajapyykin! \o/

Ilmiannon tein keskiviikkona 29.11. ja vaikutus oli odottamaton: normaalin päivittäisen kävijämäärän sijaan, joka on about 3 latausta, jo pelkästään keskiviikkona latauksia oli 16! Näistä peräti kaksi oli muualta kuin blogilistan kautta tapahtuneita sisääntuloja.

Onnittelen sadatta kävijää kahvikupposella ja suklaakaramellilla, koskapa olen melkoisen varma, kuka hän on ollut. Voittaja löytää työpöydältään voittokupongin. Taidanpa askarrella.

Sen tein.

Arvostettu ammatti

Jatkan pohdintaani ammateista, tällä kertaa ammattiin kohdistuvasta arvostuksesta.

Jo aiemmin syksyllä Tampereella on ollut tilanne, jossa poliiseja tulvii joka kadunkulmassa. Näin jälleen viime päivinä. Havaitsin, että jos sitä sattuu olemaan perillisten kanssa liikenteessä, tulee helposti osoiteltua sinihaalarisia henkilöitä ja arvostusta äänessä todettua: "Katsokaas, poliiseja."

Onko kovin useata tällaista ammattikuntaa, joiden edustajia tuolla tavalla osoitellaan ja olemassaoloa korostetaan? Kuinka moni vanhempi näyttää lapselleen: "Katso, Maija, tuolla menee restonomi (amk)!" Siinäkin tapauksessa, että kyseessä olisi tuttu restonomi (amk), Maijalle luultavasti puhutaan henkilöstä tämän oikealla nimellä tai muulla Maijalle tutummalla termillä, kuten kerhotäti. En kyllä tiedä montaa kerhontätiä, jotka kuuluvat restonomien ammattikuntaan (amk).

<välihuomautus>Mihin väliin tekstissä tuo (amk)-huomautus oikein kuuluisi laittaa? Riittääkö, että sen mainitsee vain tutkintonimikkeen ensimmäisen kerran esiintyessä? Vai täytyykö tuolloin esitellä, että nimikkeestä käytetään myöhemmin lyhennettä, kuten esimerkiksi: tieto- ja viestintätekniikka (TVT). Näyttäisi aika hassulta: restonomi (amk) (restonomi). Tieteellinen teksti on kummallista...</välihuomautus>

Yhtä kaikki. Poliiseja siis vielä arvostetaan. Myös palomiehet saavat osakseen viittomia muiltakin kuin ko. kieltä käyttäviltä. Onko kyse uniformusta? "Katso, Maija, bussikuski!" Ei oikein kuulosta normaalilta.

Ovatko siis poliisit, palomiehet ja ambulanssinkuljettajat (ehkä myös sotilaat?) sankareita ja tämän vuoksi saavat osakseen muilta ammattikunnilta poissuljettua huomiota?

Jaa mutta sitten on vielä kaivurit sekä muut työkoneet ja erikoisajoneuvot...

Ammatillinen identiteetti

Ruokapöytäkeskustelussa kolleega tiedusteli koulutustaustaani. Olen tietojenkäsittelyn tradenomi, kävi ilmi. Kolleega ihmetteli, mitä eroa on tradenomeilla, jotka tietojenkäsittelevät ja samalla alalla puuhastelevilla insinööreillä. En osaa vieläkään vastata.

Ainakin tradenomeilla opintoihin sisältyy enemmän liiketoimintaan liittyviä kursseja kuin insinööreillä. En silti koe olevani mikään businesihminen. "Oletko sitten enemmän tradenomi, vai insinööri?" jatkoi kolleega kyselyään. Vastasin, että taidan olla humanistinen insinööri (hum. ins.).

Tämä keskustelu sai minut todella pohtimaan sitä, miten ammatillinen identiteetti rakentuu. Olen opiskellut liiketalouden parissa, työskennellyt koulutusorganisaatiossa ja samalla seikkaillut insinöörien keskuudessa. Nämä yhdessä ovat vaikuttaneet identiteetin kehittymiseen, mutta silti tuntuu, etten osaa luokitella itseäni mihinkään ammattiluokkaan.

Viikon kysymys:
- Mitä tulee, kun ryhdytään opettamaan insinöörien alaa liiketalouden koulutusohjelmassa?
- Väliinputoajia.

Sellainen päivä

Elämässä on Sellaisia päiviä. Ominaista niille on, että ainakin osa asioista jättää sujumatta normaalin kaavan mukaan. Yleensä niihin liittyy myös tapahtumia tai asioita, joita ei normaalisti tule kokeneeksi. Ja lopuksi jokin asia vielä kruunaa Sellaisen päivän.

Tänään oli yksi Sellainen päivä. Valitettavasti Se ei ollut positiivista. Aamulla sain auton ihanasti aivan työpaikan oven viereen parkkiin. Seuraavaksi huomasin, että työavaimet olivat jääneet kotiin. Tämän vuoksi jouduin kiertämään koko kampuksen päästäkseni työhuoneelleni vain todetakseni, ettei kukaan kolleegoistani ollut vielä tullut töihin päästääkseen minua sisälle. Asia ei kasvanut sen suuremmaksi. Työkaverit saapuivat aikaanaan.

Kiireinen työpäivä ei sinällään tuottanut yllätyksiä. Töiden jälkeen odottelin jonkin aikaa bussilla saapuvaa sukulaista. Kyttäsin autossa bussipysäkin lähellä olevalla parkkipaikalla. Parkkipaikka kuului varsin viihtyisälle puutaloyhtiölle. Tilaa oli yllin kyllin, eikä pysäköintikieltoa saati pysähtymiskieltoa missään. Tiedostin, että tyhjäkäytin autoani taloyhtiön asukkaille varatussa parkkiruudussa, mutta aikomukseni ei ollut jäädä ruutuun ikuisiksi ajoiksi. Sitä paitsi uskoin vakaasti voivani väistää, mikäli ruudun omistaja olisi sattunut paikalle.

Ei sattunut, mutta sen sijaan sukulaistani ennen bussilla paikalle saapunut täti-ihminen koki velvollisuudekseen tulla nenäänsä nyrpistäen toteamaan: "Nämä paikat on varattu taloyhtiön käyttöön." Kohteliaasti vastasin, ettei aikomukseni ollut pysäköidä sen hetkiseen sijaintiini. Vastaukseksi sain perin tamperelaisen tokaisun: "Niin ihan tiaroks vaan, ettei kannattais pysährellä." Tästä tulkitsin, että täti-ihmisen mielestä pihassa pysähtyminen oli kiellettyä. Oli liikennemerkkejä tai ei, tädin sana oli laki. Hetkisen harmista pihistyäni siirryin tiensyrjään jatkamaan odottelua. (Tietenkään en siirtynyt saman tien, ettei täti olisi saanut erävoittoa.)

Parkkiepisodin jälkeen suuntana oli kauppa. Reissu sujui hyvin, mutta Sellainen päivä sai jatkoa, kun huomasin kassojen jälkeen olevani jumissa: edessäni oli kahden ostoskärryn muodostama sola, josta en suin surminkaan olisi mahtunut pujahtamaan ilman suurta rohkeutta. Huolimatta aiemmin saamastani tylystä kohtelusta (ei kaupassa, vaan ruudussa), rohkaisin mieleni ja ehdotin toisen kärryn omistajalle, josko kärryä voisi hiukan siirtää. Seuraus oli miellyttävä. Omistaja nyökkäsi hymyillen, tai mistä minä tiedän, kun hän oli minuun nähden selin ja heilui tavaroitaan pakatessaan muutenkin, mutta yhtä kaikki hän siirsi kärryjä hiukan. Ehdin jo ajatella, että sehän meni hyvin. Sitten huomasin, että solan toinen osapuoli lähti tismalleen samaan aikaan liikkeelle kuin suoritin ohituksen ja alkoi sinnikkäästi kiilata minua kohti. Minä pidin pintani ja rynnistin ulko-ovelle ennen häntä. (Olisittepa nähneet päättäväisen ilmeeni!)

Tuo kruunasi Sellaisen päivän. Tavallisena päivänä tuskin olisin kiinnittänyt moiseen mitään huomiota, mutta nyt muiden asioiden aiheuttaman ketjun jatkeena ja voitoistani huolimatta tapahtuma lisäsi harmia ja sai minut tuntemaan itseni Vähäpätöiseksi ja Ylimääräiseksi. Loppuillan pysyttelin kotona ja katsoin Disneyn Kaunottaren ja Hirviön.

Neuroottista elämää

Otsikko sopii huonosti tekstikokonaisuuteen, mutta viittaan sillä blogiaktiivisuuteeni. Se on kärsinyt, koska olen ollut aikeissa kirjoittaa matkastani Suureen Maailmaan, mutten ole saanut aikaiseksi. Tuon aiheen jälkeen mieleeni on tullut monta uutta syytä blogata, mutta en ole voinut kirjoittaa uusista aiheista, ennen kuin olen purkanut vanhat ajatukset kirjalliseen muotoon. Neuroosi?

Yhtä kaikki, nyt iskin taas sormeni näppäimistölle. Edellisen merkinnän jälkeen on tapahtunut ainakin:

• kävin Englannissa
• Tampere United voitti mestaruuden
  
• talvi tuli

Eipä tuosta vielä oikein listaksi taida olla. Ainakaan luetelman kohdat eivät ole keskenään saman arvoisia. Totta puhuen en esimerkiksi TamUn menestyksestä tietäisi tuon taivaallista, ellen olisi sattunut vanhempieni luona selaamaan urheilukanavaa vahingossa.

Ehkä merkittävin luetelman tapahtumista on käyntini ulkomailla. En ole nimittäin tehnyt moista vuosikausiin. Britteinsaarilla en ole tainnut poiketa kuunaan.

Kokemus oli mukava. Olin epäilyttävän näköinen ja jouduin heti Helsingissä turvatarkastettavaksi. En jäänyt kiinni.

Oxford oli hieno. Tykkäsin. Heathrow oli suuri ja palatessa Helsingin kone myöhässä. Läppärilaukku joutui ruumaan, mutta onneksi kone mahtui käsimatkatavaroihin. Ruumassa olleet matkatavarat tulivat kotiin vasta seuraavana päivänä. Säästyinpä kantamiselta. Matkustaminen oli kivaa ja voisin kokeilla toistekin. (Tässä mainittakoon, että myös konferenssi oli erittäin antoisa. Suosittelen.)

Talvikin on ihana! Tänään paistaa aurinko ja pakkasta on sopivasti. Loistava keli nousta hevosen selkään.

Autoilu talvella on oma lukunsa. Tähän mennessä katastrofeilta on kuitenkin vältytty. Sisätilanlämmitin olisi kyllä kiva. Pitää ottaa yhteyttä asentajaan.

Syystä että bloggaaminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle, on ajatuksia vaikea koota ja pitää koossa. Siksipä vaikenen ja totean, että ihmiselämä on arvaamaton: koskaan ei tiedä.

Aikakäsitys

Jo jonkin aikaa on allekirjoittaneen pitänyt kirjoittaa kiireestä ja niukasta vapaa-ajasta. Syy kirjoittamisen viivästymiseen on yksinkertainen: en ole ehtinyt.

Yleisesti tunnustettu asia on, että nykyihmisellä on kiire. Kiire on ihan joka puolella läsnä. Itselläni kaava menee kuta kuinkin näin:

• Aamulla on kiire töihin.
• Töissä on kiire palaveriin.
• Töistä on kiire hakemaan lapsia hoidosta.
• Sitten on kiire kaupan kautta kotiin, että ehtii saada ruuan pöytään, ennen kuin lapset ovat nälästä kiukkuisia kuin ampiaiset.
• Toisinaan seuraavaksi on kiire harrastuksiin ja sieltä taas takaisin kotiin, että ehtii vielä nähdä lapset, ennen kuin ovat nukkumassa.
• Kun lapset on saatu onnellisesti unten maille, onkin itsellä jo kiire nukkumaan, että jaksaa taas aloittaa saman rumban alusta.

Tiedän, kuulostaa kauhealta. Sitä se onkin, ellei missään välissä ehdi hengähtää.

Kiireeseen voi olla monenlaisia syitä. Joku haalii kalenterinsa yksinkertaisesti liian täyteen, toinen taas jättää asioihin ryhtymiset aina viime tippaan. Itse veikkaan kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Paremmalla aikatauluttamisella ei kiirettä varmaankaan pääsisi syntymään. On oikeasti rasittavaa olla "aina myöhässä joka paikasta". Myöhästymisen ei tarvitse edes olla todellista, vaan ajatus siitä, että joutuu siirtymään paikasta tai asiasta toiseen kiireellä, on rasittavaa.

Läheisesti kiireeseen ja myöhästelyyn liittyy optimistinen aikakäsitys. Se on tavallaan sukua perinteisille lineaariselle ja sykliselle aikakäsitykselle. Toisaalta luulen, että kannatti ihminen kumpaa suuntausta tahansa, optimistinen aikakäsitys saattaa muodostua ongelmaksi.

Keksimme termin, kun istuimme erään työprojektin päätöspalaverissa hienossa ravintolassa. En ollut muistanut ajoissa peruuttaa ratsastustuntiani, joka sijoittui ajallisesti kolme tuntia ravintolaillan alkamisen jälkeen. Käytännössä minun täytyi palaveerata ja syödä kolmen ruokalajin illallinen (kaikessa rauhassa tietenkin, koska ei olisi ollut korrektia hoputtaa kanssasyöjiä) kahdessa tunnissa ja tämän jälkeen ajaa talla pohjassa naapurikuntaan ja vaihtaa vaatetus samalla.

Kyydissäni naapurikuntaan tuli myös samaisessa palaverissa ollut ystäväni, jonka kanssa optimistisen aikakäsityksen termi syntyi. Asia nousi esille, kun ohitustieltä nousevassa rampissa vedin hurjaa kyytiä takkia ja paitaa päältäni ja rampin jälkeen olevissa liikennevaloissa pujottelin urheilupaitaa ylleni – turvavyö kiinni tietenkin. Ehdin kuin ehdinkin lopulta hyppäämään karvaooppelin kyytiin viime hetkellä.

Tämä kokemus oli aika opettavainen. Sanapari "optimistinen aikakäsitys" häivähtää mielessäni joka kerta, kun suunnittelen aikataulujani. Siitä huolimatta törmään kiireeseen päivittäin. Ehkä minä kuitenkin jonakin päivänä opin?

Melkein vankilassa

Nyt se tapahtui. Jouduin vankilaan – melkein. Sieluni silmin näin perheeni allapäin tapaamassa minua muovisen ikkunan takaa. Tiedäthän, sellaisessa kopissa, jossa toinen istuu pleksin takana ja puhelinluurin välityksellä saadaan ääni kulkemaan seinän toiselle puolelle.

Mitenhän muuten on, olisinko niin kieromielinen, etten nostaisikaan luuria? Ajattele, miten herkullinen tilanne: joku on tullut tapaamaan sinua ja on siinä aivan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Hän yrittää sanoa sinulle jotakin, muttei tietenkään saa ääntään kuuluville, ellet itse nosta kuuloketta kuullaksesi. Siinä hän yrittää, sinä et vastaa, eikä hän tietenkään voi asialle mitään. Lopulta, kun vieraisille tullut henkilö hermostuu ja alkaa paukuttaa pleksiä, vartijat tulevat ja pidättävät hänet. Lopulta hän saa äänensä kuuluville – viereisestä sellistä.

Mutta siihen minun tapaukseeni... Ajelin siis Atalassa kohti anoppilaa. Mainittakoon, että olen samaista reittiä ajanut monet kerrat aiemminkin. Nopeuteni oli juuri kohdallaan enkä osannut lainkaan aavistaa piakkoin rikkovani liikennesääntöjä. Pysähdyin kääntyäkseni T-risteyksessä vasemmalle. Ajoin siis T:n toisesta sakarasta, joten vaihtoehtoina olisi ollut ajaa suoraan tai kääntyä vasemmalle. Tarpeeni kohdistui vasemmalle kääntyvään tiehen ja jouduin tietenkin pysähtymään odottamaan kääntymisvuoroa. Tie oli tuohon aikaan melko vilkas ja jouduin ylittämään vastaantulijoiden kaistan.

Siinä odotellessani pistin merkille, että vastaan tulevassa autojonossa on myös poliisiauto. Kunniallinen kansalainen kun olen, poliisiauton näkeminen sai aikaan reaktion: "nopeus, turvavyö, valot, hyvä ryhti." Tällä kertaa missään ei voinut olla vikaa, koska olin muistanut myös laittaa vilkun päälle ja vieläpä oikeaan suuntaan. Minä odottelin siis kaikessa rauhassa. Poliisiauton mennessä ohitseni näin, kuinka autoa ajanut poliisi heristi minulle sormeaan!

Koskapa en milloinkaan ole ottanut yhteen virkavallan kanssa, tämä sormen heristäminen oli kuin raipparangastus lainkuuliaiselle sydämelleni. Perin hämmentyneessä olotilassa ajoin määränpäähäni pohtien, mikä oli voinut mennä vikaan. Olen pohdinnoissani päätynyt seuraavanlaiseen lopputulokseen: minun olisi tuossa risteyksessä pitänyt pysähtyä odottamaan kääntymisvuoroa ehdottomasti ennen suojatietä, eikä sen jälkeen. Jälkeenpäin ajatellen tuo on itsestäänselvä asia. Siinähän minä vilkuttelin vasemmalle keskellä risteystä. Ei ole kumma, jos poliisi vilkuttelee takaisin.

Yhtä kaikki, matka jatkui turvallisesti ja minä olin kokemuksen rikkaampi.

Omenoissa piilee onni

Omenakausi on parhaimmillaan. Hienoa! Omenat ovat terveellisiä ja näppäriä ottaa välipalaksi. Asiasta tekee hankalan se, etten ole niin hirmuisen ihastunut tuoreisiin omenoihin, mikäli ne ovat vielä hiukan liian happamia. Jatkojalostuksen huono puoli on se, että useimmiten omenasta jalostetaan jotakin ei-niin-terveellistä tavaraa, kuten omenahilloa (kiloittain sokeria), uuniomenoita (sokerin lisäksi voita) tai omenapiirakkaa (voi, sokeri, kerma ja rahka). Ainakin meidän perheessämme syyskauteen sijoittuu kummallinen leipomuspiikki.

Palatakseni omenain hyviin puoliin, aina syntyy omenajätettä. Tässä tarkoitan jätteellä sellaisia omenoita, jotka eivät nirppanokkaisille ihmisille (koko länsimainen ökykansa) käy ravinnoksi. Niinpä hevoiset – eläimistä jaloimmat – viettävät kissanpäiviä syysaikaan saadessaan ihmiskunnalle kelpaamattomia herkkuja ruoka-astioihinsa. Tähän herkutteluun lukeutuvat myös porkkanat, jotka ovat väärän mallisia kaupan vihannesosastolle.

Myös hillo- ja mehumarkkinat kotitalouksissa hyödyntävät tehokkaasti hiukan epäilyttävän näköisiä hedelmiä, mutta varmasti myös moni kaupunkilainen (jolla ei ole hevosia naapurustossa) ajattelemattomuuksissaan heittää ruhjoutuneet, mutta terveet omenat biojätteeseen tai pahimmassa tapauksessa roskakoriin. Tekeeköhän kukaan tässä yhteiskunnassa minkäänlaista kampanjointia vajavaisten puutarhatuotteiden hyötykäytön puolesta? Syytä olisi, sillä omakotialueilla kierrellessä näkee hurjat määrät maahan tippuneita hedelmiä, joille tallikansa löytäisi käyttöä kyllä.

Ugh, olen paasannut.

Post script
Oi onnettomuutta, jos ryhtyy kirjailemaan silloin kun ei pitäisi...

KrhÖH!

Se on täällä.

Loppuviikosta kurkkua hiukan kutitteli ja aamu aamulta Se muuttui vain kiusallisemmaksi. Viime yönä Se siirtyi nenään. Nyt olen tukossa ja Se pyrkii nenästä pihalle.

Olen saanut syysflunssan.